Tasan viikko sitten kapsahdin taas Suomen kamaralle. En tosin pitkäksi aikaa, luulen niin. Minut on näet vallannut valtava levottomuus. Monet (lue: yksi tai ehkä puolikas) ovat pyytäneet kirjoittamaan myös Suomen kamaralle pääsyn jälkeen. 

En tiedä, mitä pitäisi sanoa Chilen-reissusta. En usko, että matkustaminen sinällään auttaa ihmistä tuntemaan itseään paremmin tai muuttumaan nyt päräyttävästi paremmaksi ihmiseksi. Kaikki pyörii sekametelisoppana päässä, lähinnä äidin äänellä järkevä kuiskutus: gradu, gradu, gradu ja oma, ailahtelevainen heikko ääneni seassa: en taho, kun tää maailma ja sitä pitäis tutkia. 

Chileen tuskin olen palaamassa ainakaan hetkeen. Tämä käytännön syystä että. Viisumini oli suttuinen, koska Chilen Suomen suurlähetystö nyt yksinkertasesti oli niin kädetöntä sakkia, ettei saanut vaihdettua mustetta printteriin ja harmikseni jouduin selvittelemään maahan pääsyäni lentokentällä ylipitkän ajan. Joku oli kai joskus maininnut, että minun pitäisi käydä hakemassa parempi viisumi jostain ulkomaalaisvirastosta, mutta siinä vaiheessa kaikki sähköpostit Suomen Chilen suurlähetystöstä aiheuttivat ison falloksen kasvamisen otsaan ja välittömän delete-reaktion. (Olen kuullut myös supisuomalaisten instituutioiden aiheuttavan samaa reaktiota, mm. Kela on tästä kuuluisa.) Niinpä en jaksanut käydä. 

Saavuin Argentiinan ja Chilen rajalle. Kello oli noin puolenyön. Kävi ilmi, että minua ei periaatteessa ole olemassa Chilen rekistereissä, sillä viisumini on ”una mierda” eli kakki. Voin myös kertoa, että tästä mahtiviisumista pulitin yhteensä 400e, terkkuja vaan Chilen suurlähetystöön, lämmöllä muistellen. Siinä sitten seison unenpöpperössä, kun mulle kerrotaan, että pitäisi palata Santiagoon selvittelemään asioita. No en ollut menossa. Ihan vaan siksi, että minulle oli kerrottu Argentiinan puolella bussiyhtiön tarjoavan viiniä. Tahdoin viinin, en jäädä Chilen puolelle. 

Häpeän tunnustaa, mutta näitä on joskus sattunut ennenkin. Yleensä olen luottanut siihen, että sinisillä silmillä pötkitään pitkälle. Toinen äärimmäisyyskeino on itku. Tällä kertaa ensimmäinen riitti. Lirkuttelin sedälle ja setä lupasi päästää minut sitten turistina eteenpäin, kunhan Argentiinassa viettämäni viikonlopun jälkeen menisin takaisin selvittelemään viisumiasioita. En vaivautunut kertomaan sedälle, että lentoni lähtisi Argentiinasta. Siinä sitten hymyillen vilkuttelin sedälle takaikkunasta ja huutelin graciasta. Eipä setä tainnut tietää, ettei nähtäisi enää. Että jos näette siellä julisteita meikäläisestä, niin elkää kertoko, että olen möllöttämässä täällä Suomessa. 

Kerron ehkä myöhemmin kokemuksiani Argentiinasta. Tai no Buenos Airesiin kerkesin tutustua tarkemmin. Ehkä jopa jonkinlaista yhteenvetoa Chilen kokemuksista on luvassa. Nyt Chilen etsintäkuulutetuin nainen painuu pehkuihin. Siinä se oli. Chilenluikaus. Tuitui. Öitä.