Fanini (lue:äiti) ovatkin jo kyselleet uusien päivitysten perään. Tosiasiassa en ole uskaltanut kirjoittaa, koska pomo on ollut vieressä nämä kaiket päivät ja kotona ei tee mieli heilua intterwebsissä, kun muutenkin vietän Facebookissa hengaillen kaiket päivät. Lopun ajan vietän matkustellessa ja tehden omia freelance-juttujani. 

Chile ei siis ole esimerkkivaltio kovinkaan monessa mielessä, kun puhutaan vaikkapa koulutuksesta tai tuloeroista. Oivoi, älä silti katso pitkin nokkaasi, oi suomalainen ”hyvinvointivaltion” asukki. Nämä Chilen mönkijät ovatkin sen verran ovelia tyyppejä, että valloittavat sydämesi aivan muilla keinoin. 

Asia 1) Julkinen liikenne

Chilessä asuttuani ymmärrän vielä vähemmän suomalaisten mörköyttä julkisissa liikennevälineissä, sillä nämä tyypit noudattavat täysin sääntöä anna paikkasi toiselle. Olen nähnyt kunnon nistien luovuttavan istumapaikkansa vanhukselle tai raskaana olevalle naiselle. Aivan! Ei maksa paljoa vaivaa kysyä siltä toiselta, että anteeksi haluaisitko istua. Ja nuoret miehet treenaa monesti lihaksiaan nostelemalla mummoja ulos busseista. Halpaa, eikä tarvii mennä salille. Että sinä, joka seuraavan kerran pidät bussin istumapaikkaa laukullesi, niin minulta ei kyllä liikene solidaarisuutta sitten lainkaan. Aionkin Suomeen palattuani laskea takapuoleni suoraan sille laukulle ja hymyillä nätisti takaisin sinun katsellessa tuohtuneesti. It’s a hard life. 

Ja täällä saa laulaa! Musta on oikeestaan aika kivaa, kun aamumetrossa joku jamppa laulaa napit korvilla, että ”IS THIS THE LOOOVE I’VE BEEN LOOKING FOOOOR!” Mäki tahon. Nykyään rohkeuteni riittää vaan vähän nyökyttämään päätäni, jos on hyvä kappale. 

Ja artistit bussissa. Kiitos, että olette olemassa. Tänäänkin kuuntelin vallan mainiota cumbiaa ja minua hymyilytti. Lupaan taputtaa aina. 

2) Yleinen käytös

Chileläiset tykkäävät hemmotella, kosketella ja höpötellä. Ei kulu päivää, jolloin minulle ei olisi tarjottu töissä jotain herkkua ihan vain siksi, että satun nyt olemaan tän työpaikan valkosin yksilö ja kyllähän se nyt pitää sen äidille näyttää ettei sitä oo ainaskaa päästetty laihtumaan täällä. Ei vaaraa, olen tänäänkin vetänyt sokeriöverit työkaverini Josén minulle ostamalla suklaalla. Ja jos pysähdyt kysymään tietä, niin kyllä se sulle selvitetään tavalla tai toisella. Sitten hälytetään koko kylä etsimään, että missäs se katu olisi. 

3) Suhtautuminen lapsiin

Viime viikonloppuna kävin pienessä San Alfonson kylässä. Siellä oli pikkupoika, joka tahtoi pelata jalkapalloa kanssani. No sitten pelattiin, mutta lopulta rökäletappion uhatessa otin jämerämmät aseet käyttöön ja päädyin painimaan pojan kanssa. Mitä tekivät vanhemmat? Ehei, he eivät soittaneet lastensuojeluun, että ulkomainen albiino tulee ja pahoinpitelee heidän lapsensa. He nauroivat. Suomessa en uskaltaisi ikinä leikkiä tuntemattoman lapsen kanssa. Luulisivat vielä namutädiksi. 

Ja kyllä, lapset saavat mielestäni pitää ääntä. Ravintolassa, kaduilla ja bussissa. Bussimatkalla sattui pieni aksidentti eräälle vaahtosammuttimen kokoiselle kanssakumppanilleni. Serpentiinitie kun oli vähän liian kiemurainen ja kokikset tuli ulos. Ei hätää, joku matkustaja sattui tuntemaan kadun varrella asuvan tyypin, lainattiin puutarhaletkua ja pikkumiehen tuotokset pestiin pois. Kukaan ei päivitellyt eikä mulkoillut. Ja luulen, ettei kukaan avautunut tästä ikävästä tapahtumasta myöhemmin bussiyhtiön sivuilla nimimerkillä ”kamalin bussimatka ever ”. Ootko ite vetänyt koskaan limppariövereitä ja mennyt sitten tivolin laitteeseen? Exactly. 

Tässä ehkä top 3. Muut asiat: halvat hedelmät,  se, että jos yöllä ei ole saldoa bussikortilla, niin systeemi velottaa matkan seuraavan kerran kun lataat korttia. Näin et ainakaan jää itkeskelemään laiturille aamuyöllä. Ja ehkä kirsikkana kakun päällä: perulainen ruoka! Pyhitän elämäni perulaiselle ruualle, menen naimisiin Aji Secon (paikallinen perulainen ravintola) kokin kanssa ja lihon 20 kiloa. Hyvää maanantaita. 

No niin, en uskallakaan. Olen normaalisti mielestäni avoin ja helposti toisten kanssa toimeentuleva. (Niin, olen yksi niistä miljoonista, joka kirjoittaa tämän myös työhakemukseensa. Ei niitä hakemuksia kukaan kuitenkaan lue.) Mutta! Odottakaapas, kun on työpaikan juhlat jossain hienossa rakennuksessa illallisineen, missä kaikki pönöttää ja juo sivistyneesti kaksi lasia viiniä. Eihän tämmönen metsäsuomalainen osaa siellä mitään tehdä. 

Kaikki alkoi siitä, että minulle kerrottiin, että nyt lähetään paseolle. Katsoin sanakirjasta, ahaa, paseo, retki. Pakkasin aamulla siis kaiken mukaan, mitä retkellä ehkä tarvitaan: Lenkkarit, shortsit, villapaita, eväät. No eihän se nyt tietty sitten ollukaan mikään retki, vaan mentiin jonnekin militaarivyöhykkeelle. Alueelle, missä oli kolme uima-allasta ja hulppea sali koristeltuna. Nomnom, täällä ollaan masut pullollamme, kun sinä kaivosmies painat siellä pitkät päivät. Jos lohduttaa, niin voin lähettää kuvia että voit laittaa ne tyynyn alle ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, jota tuskin tulet saavuttamaan. 

Tapahtumat menivät näin:  200 ihmistä. Kaikille esitellään minut, samat kysymykset: Ihanaa, tervetuloa. Onko siellä kylmä? No ei ole aina. Nyt on, koska on talvi, kesällä on joskus +26. Sitten menen vessaan ja ajattelen, että ah jään tänne, koska saan olla rauhassa eikä poskiin satu hymyillessäni teennäisesti. Joku tulee ja rynkyttää vessan ovea! Minä paniikissa painaudun ovea vasten ja aattelen, että en tule ulos. No sitten minut revitään sieltä omasta suojapaikastani suoraan yleisön eteen esittäytymään. NO KERRO NYT JOTAIN! Kuiskaan käteeni paiskattuun mikkiin ”Hola!” Sitten pomoni vaatii kertomaan jotain. Ainut asia, mikä tulee mieleeni on kertoa joku positiivinen juttu. Siinä vaiheessa iskee ramppikuume, koska eihän tämmönen ujo ees uskalla vitsailla yksin. Niinpä sanon ”A mi me gusta Chile – tykkään Chilestä.” Hieno ja originelli lause, Lotta, onnittelen itseäni mielessäni. Sitten paiskaan mikin pomoni käteen ja pakenen lavalta. Lopun illallisesta keskityn tuijottamaan omituista herkkusienihöystöä. 

Loppuillasta tanssitaan. Chileläistä cumbiaa. Ah ihanaa, tykkään tanssia enkä pönöttää ja alkoholikin oli säännöstelty lippulappusin, joten en ees voinut vetää rehellistä suomalaista rohkaisuryyppyä. Mutta sitten! Mitä tämä on? Pitää tanssia pareittain, miesten haku. Minut pakotetaan tanssimaan Menneniltä haisevan 50-vuotiaan jonkun johtajasedän kanssa, joka ottaa minua tiukasti vyötäisiltä kiinni ja alkaa keikuttaa. Suomessa tästä olisi saanut jo syytteen seksuaalisesta ahdistelusta. Voiko tästä tulla raskaaksi? Lopulta minut pelastaa joku ujo työntekijäpoika, joka suostuu tanssimaan suomalaiselle mukavalla etäisyydellä eli vilkutellaan toisillemme salin toisilta puolilta. 

Bändi huutelee sekaan ihme lauseita, kuten ”Missä ovat miehet, jotka tykkäävät miehistä?” Kukaan ei viittaa. Täällä ei ilmeisesti kukaan lähettele vihaista Facebook-viestiä perään. Minä tuhahtelen. Kyllähän tähän nyt pitäisi puuttua! 

Illan loppuessa nojaan auton ikkunaan onnellisena siitä, että pääsen seuraavana päivänä matkalle Valparaisoon. Santiago näyttää vuorilta katsottuna valtavalta valomereltä. Kotona Iñigo halaa eikä loukkaannu, kun en pussaa sitä poskelle. Se on jo tottunut suomalaiseen mörköyteeni.