Tämmönen ujo ei uskalla tehhä mittään tyhmää yksin.

No niin, en uskallakaan. Olen normaalisti mielestäni avoin ja helposti toisten kanssa toimeentuleva. (Niin, olen yksi niistä miljoonista, joka kirjoittaa tämän myös työhakemukseensa. Ei niitä hakemuksia kukaan kuitenkaan lue.) Mutta! Odottakaapas, kun on työpaikan juhlat jossain hienossa rakennuksessa illallisineen, missä kaikki pönöttää ja juo sivistyneesti kaksi lasia viiniä. Eihän tämmönen metsäsuomalainen osaa siellä mitään tehdä. 

Kaikki alkoi siitä, että minulle kerrottiin, että nyt lähetään paseolle. Katsoin sanakirjasta, ahaa, paseo, retki. Pakkasin aamulla siis kaiken mukaan, mitä retkellä ehkä tarvitaan: Lenkkarit, shortsit, villapaita, eväät. No eihän se nyt tietty sitten ollukaan mikään retki, vaan mentiin jonnekin militaarivyöhykkeelle. Alueelle, missä oli kolme uima-allasta ja hulppea sali koristeltuna. Nomnom, täällä ollaan masut pullollamme, kun sinä kaivosmies painat siellä pitkät päivät. Jos lohduttaa, niin voin lähettää kuvia että voit laittaa ne tyynyn alle ja haaveilla paremmasta tulevaisuudesta, jota tuskin tulet saavuttamaan. 

Tapahtumat menivät näin:  200 ihmistä. Kaikille esitellään minut, samat kysymykset: Ihanaa, tervetuloa. Onko siellä kylmä? No ei ole aina. Nyt on, koska on talvi, kesällä on joskus +26. Sitten menen vessaan ja ajattelen, että ah jään tänne, koska saan olla rauhassa eikä poskiin satu hymyillessäni teennäisesti. Joku tulee ja rynkyttää vessan ovea! Minä paniikissa painaudun ovea vasten ja aattelen, että en tule ulos. No sitten minut revitään sieltä omasta suojapaikastani suoraan yleisön eteen esittäytymään. NO KERRO NYT JOTAIN! Kuiskaan käteeni paiskattuun mikkiin ”Hola!” Sitten pomoni vaatii kertomaan jotain. Ainut asia, mikä tulee mieleeni on kertoa joku positiivinen juttu. Siinä vaiheessa iskee ramppikuume, koska eihän tämmönen ujo ees uskalla vitsailla yksin. Niinpä sanon ”A mi me gusta Chile – tykkään Chilestä.” Hieno ja originelli lause, Lotta, onnittelen itseäni mielessäni. Sitten paiskaan mikin pomoni käteen ja pakenen lavalta. Lopun illallisesta keskityn tuijottamaan omituista herkkusienihöystöä. 

Loppuillasta tanssitaan. Chileläistä cumbiaa. Ah ihanaa, tykkään tanssia enkä pönöttää ja alkoholikin oli säännöstelty lippulappusin, joten en ees voinut vetää rehellistä suomalaista rohkaisuryyppyä. Mutta sitten! Mitä tämä on? Pitää tanssia pareittain, miesten haku. Minut pakotetaan tanssimaan Menneniltä haisevan 50-vuotiaan jonkun johtajasedän kanssa, joka ottaa minua tiukasti vyötäisiltä kiinni ja alkaa keikuttaa. Suomessa tästä olisi saanut jo syytteen seksuaalisesta ahdistelusta. Voiko tästä tulla raskaaksi? Lopulta minut pelastaa joku ujo työntekijäpoika, joka suostuu tanssimaan suomalaiselle mukavalla etäisyydellä eli vilkutellaan toisillemme salin toisilta puolilta. 

Bändi huutelee sekaan ihme lauseita, kuten ”Missä ovat miehet, jotka tykkäävät miehistä?” Kukaan ei viittaa. Täällä ei ilmeisesti kukaan lähettele vihaista Facebook-viestiä perään. Minä tuhahtelen. Kyllähän tähän nyt pitäisi puuttua! 

Illan loppuessa nojaan auton ikkunaan onnellisena siitä, että pääsen seuraavana päivänä matkalle Valparaisoon. Santiago näyttää vuorilta katsottuna valtavalta valomereltä. Kotona Iñigo halaa eikä loukkaannu, kun en pussaa sitä poskelle. Se on jo tottunut suomalaiseen mörköyteeni.