Enimmäkseen kaipaan aikaa kun aurinko nousi

Olen nykyään koulussa kahdeksasta neljään, eli koko valoisan ajan. Muisto silmiä häikäisevästä auringosta tuntuu hauraalta vitsiltä, sellaiselta josta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Koko kesä tuntuu niin kovin kaukaiselta. Loppumaton vapaus, hitaat päivät ja aamuyölle venyneet baari-illat. Vaihtuvat miehet joista ketään ei ajateltu viikkoa pidempään (paitsi sitä yhtä. Joka muuten seurustelee nykyään.)

Joista kaikkien nimiä en edes muista.
Jollain tasolla hävettää kesän ja alkusyksyn hulinat mutta en jaksa murehtia siitäkään turhan päiten. Meni jo.
Enkä edes haluaisi jättää mitään tekemättä. Lämmöllä mä heitä kaikkia muistelen.

Koulu käy voimille, olen samalla tavalla lukossa kuin vuosi sittenkin. Kuitenkin tuntuu, kuin olisin täysin eri ihminen. Ja olenkin. Ainakin toivon olevani, edes osittain. Nyt tunnen olevani valmis muuttamaan pois kotoa, mutta toisaalta tunnen myös olevani valmis toiselle ihmiselle. Ehkä tää kertoo että olen kypsynyt ja pystyn oikeasti hyväksymään jo itseni. Ja että uskon itseeni enemmän kuin ennen. Toisaalta olen viime viikkoina huomannut olevani paljon epävarmempi kuin ikinä kuvittelinkaan.

Toisaalta tässähän opin ja kerään varmuutta. Opin uskomaan, että joku oikeasti voi haluta minut. Opin uskomaan omaan pärjäämiseeni vieraassakin ympäristössä. Ehkä opin olemaan täysin oma itseni ihmisten keskellä joita en tunne. Hyväksyn itseni ja omat muutokseni, sydämeltään räppipimu ja runotyttö, toisaalta yksi jätkistä (toivon) ja toisaalta kanalaumaa kaipaava.

En oikein tiedä mitä tuon koulun kanssa tekisin. Sinänsä rakennusala kiinnostaa, mutta haluaisin päästä käyttämään kemianosaamistani, sitä ainoaa aihealuetta jossa oikeasti ymmärsin mitä tapahtuu. Luokastamme vain on jo nyt tullut niin tiivis paketti, etten haluaisi erota niistä tyypeistä. Enköhän mä tuonne jää, keväällä on kivemman oloisia aineita ja verkostoituminen on jo hyvällä mallilla. En jaksaisi aloittaa taas alusta, koska onhan se raskasta.

Älä mee vielä sinne huomiseen
vaan keskity siihen luomiseen
kuuntele sun sisintä
jos oot eksyny maailmaan muoviseen

Mielessäni on muuten eräs mies. Uusi. Hyvä. Mutta vaikeaselkoinen. En tiedä yhtään mitä se haluaa.
Vai haluaako mitään.
Tätä mä juuri opettelen, haluan uskoa että se haluaa, ja haluan uskoa että se tarkoittaa sanoessaan että kaikki on okei. Vaikkei siitä mitään kuulukaan. Yksi viikonloppu sai mut aivan sekaisin, kaksi viikkoa sitten kaipasin häntä, ja kaipaan oikeastaan nytkin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *