Carpe diem riittää

Oh my, musta tuntuu nyt samalta kuin silloin kun olin ensimmäistä kertaa menossa sen kanssa treffeille. Astuin ulos bussista ja olin valmis oksentamaan, nyt nähdään kolmatta kertaa ja se hakee mut kotoa. Saanko mennä halaamaan vessanpönttöä? Se oli ottamassa mua mukaan alotteleen sen kavereiden kanssa. Olkoonkin, että tunnen ne, mutta silti me ei seurustella. Paino joka tavulla. Sitoutumiskammo päivää, ehtikin jo tulla ikävä.

Mä en tiedä miksi, mutta mulla on viime päivinä ollut valtaisa flirttailun tarve. Söpö poika tuolla, komea mies täällä.

”Anna sen numero !!” , innostun ruokalassa. Saan kummastelevia katseita: ”Sullahan on S”. Katselen vuorostani kummastellen. ”Ei S ole mulla”

Tapaillaan. Vain. For now. For good, musta tuntuu. Pitänee vähän jarrutella sitä.

                                  

Oh my, musta tuntuu nyt siltä että olin aiemmin ihan pöhkö. Kun katselin sitä, tuntui kuini voisin olla siinä ja kuunnella ikuisesti, ei mikään kiire kotiin. Meillä synkkaa, me ajatellaan samoin, mä pystyn rentoutumaan sen kanssa.

Se vain ei oikein tule iholle. Mä kaipaan läheisyyttä, suukkoja, halauksia. Hitto kun en muista kaikkea mitä puhuttiin silloin mökillä. Musta tuntuu, että jotenkin oma tila liittyi johonkin, mut lahopää mikä lahopää, tai ehkä liian myöhäinen ilta tai varhainen aamu.

Hankalaa kun ei voi jäädä yöksi miten haluaa.