Ylioppinut ystävästä
Erosimme ystäväni kanssa kolme vuotta sitten. Sanon erosimme, koska tapahtumaketju oli kuin väljehtynyt seurustelusuhde, jossa oltiin vain tavan vuoksi, vaikka todellisuudessa onnenhetket oli jo kulutettu loppuun. Tilanne oli siitä kiusallinen, että lähes kaikki ystävämme olivat yhteisiä. Niinpä aiheutimme emme vain itsellemme, vaan myös rakkaimmillemme vaikeita hetkiä. Vaikka sanoimme kuulemma tahoillamme, että heidän ei tarvitse ajatella meitä, tämä on meidän taistelumme ja meidän ongelmamme.
Emme puhuneet toisillemme vapun ja syyskuun väliin jäävänä aikana lähes sanaakaan. Yhdet sähköpostit lähetettiin, ei niistäkään mitään apua ollut. Lopulta astuin hänen eteensä lukiomme käytävällä, ja totesin: ”Tän on pakko loppua, ei tässä oo enää mitään järkeä, jätetäänkö se jo taakse?” Muistan sen päivän, ilmeensä, oloni, kummeksuvan katseen uudelta ystävältään, oivalluksen ystävänsä ksvoilla, kummastuksen hänen kasvoillaan, lopulta halauksen. Aseet alas, jatketaan kuin meillä ei olisi yhteistä menneisyyttä, jatketaan lukiotovereina.
Niin me jatkoimme. Olimme yhdessä joitain iltoja, kunnes liukenin hänen valitsemastaan ystäväpiiristä. Luulin löytäneeni itselleni uuden, pysyvämmän, mutta olin kaiketi väärässä. 2/4 ovat edelleen kaksi hiljaista kuukautta myöhemmin yhtä tärkeitä, toisaalta vanhat ystävät ovat tulleet läheisemmiksi. Niin. Nämä vanhat ystäväthän yhdistävät minut ja kirjoituksen päähenkilön. Olemme viettäneet yhdessä viimeaikoina lukuisia iltoja. Olen jo oppinut rentoutumaan hänen seurassaan ilman takakireyttä.
Olen jopa hänen yllyttämänään tehnyt jotain hölmöä. Kuin vanhoina aikoina. Olemme myös lähteneet yökerhosta yhdessä, lähes tuntemattomien jätkien kanssa. Kuten kauan sitten ajattelimme tekevämme. Olemme myös polttaneet yhteistä tupakkaa. Mistä vannoimme, ettemme koskaan tekisi. Toisaalta, olen myös kokenut uudestaan sen ulkopuolisuuden tunteen, joka liittyy häneen ja toiseen ystäväämme. Heillä on aina ollut niin kahdenkeskistä vitsiä ja touhua, ettei siihen kolmatta pyörää tarvita. Kuten vanhoina aikoina.
Olen huomannut erojen kasvattavan eniten. Niiden kautta oppii itsestään ja muista ihmisistä uutta, ja ne mahdollistavat elämän mukautumisen juuri sellaiseksi, kuin sen kuuluukin tulla. Juuri itseni näköiseksi. Jos olisimme aloittaneet lukion sydänstävinä, monet asiat olisivat menneet toisin. Olisin useaa ihanaa ystävää köyhempi, ja yhtä ailahtelevaa ystävää rikkaampi. Toisaalta, ehkä olisin tutustunut eri ihmisiin. Ehkä minusta olisi kasvanut erilainen, ei sen huonompi tai parempi, vaan erilainen. Ehkä villimpi, ehkä rauhallisempi, ehkä teeskentelijä.
Tästä pisteestä katsottuna en voi sanoa toivovani minkään menneen muuten, kuin miten se meni. Olemme ystäväni kanssa jälleen kavereita, joskus vanhasta siteestä näkyy merkkejä. Enimmäkseen ei, ja hyvä niin. Olemme jo kasvaneet niin eri suuntiin.
ps. jottei mene liian syvälliseksi ja otsikko saa selityksen, rivini on LEEMM