Kuinkas sitten kävikään?
No sitten kävi hassusti.
Juhannus meni oikein antoisasti, kolmen päivän putki joina kahtena ensimmäisenä päädyin miehen luokse. Tuntuu vähän likaiselle. Tai siis tuntui, nyt hädin tuskin muistan ensimmäistä yötä vaikka jätkä olikin parempi. Niiden kahden ero oli se, että toisen yön mies oli vanhempi tuttu ja samalla vanha himon kohde ajalta kun seurustelin Raksamiehen kanssa.
Kirjoitan tämän itselleni muistaakseni myöhemmin, mitä tapahtui. Olin tanssilattialla ystäväni kanssa (ehkä). Näin Unelmamiehen kaverin (anteeksi nimitys, mutten keksi muutakaan!), jonka kanssa ollaan törmäilty milloin missäkin baareissa. No tunnistamme toisemme välittömästi, ja hän alkaa jotain hamuamaan takaansa ja siellä ne ovat, vaaleat hiukset ja upeat kasvot hieman omiani ylempänä. Sulamme kumpikin hieman hämmentyneeseen hymyyn, ei yhdistä ensin, sitten yhdistää, muistaa, ei muista nimeä. Kun nämä päivitettiin, hävettää. Totta kai, miksen muistanut?
Puoli minuuttia, tanssimme. Kaksi minuuttia, suutelemme ensimmäisen kerran. Viisi minuuttia, olen selkä seinää vasten, Unelmamies edessäni, tarketuneena toisiimme. Jossain vaiheessa palasimme tanssimaan, otti selfien (näytti sen aamulla, ai kauhea miten epäselvää menoa). Päädyimme puhumaan politiikkaa baaritiskille, pohtimaan (lähinnä mun) poliittista suuntautumista (hän on itse vakaumuksellinen kokoomuslainen, kuten totesin myöhemmin kämpillä). Olin onnellisempi kuin aikoihin, ja ystäväni sanoi samaa, näytettiin kuulemma molemmat niin iloisilta.
Kello oli puoli kolme kun totesin että eiköhän tää ollut tässä, lähdetään meneen. Niin etsittiin mun kamuset, infottiin mihin menin, infottiin itse asiassa senkin kamu, ja lähdettiin. Hän hoiti narikat, auttoi takin päälle, avasi ovet, ohjasi hellästi selästä. Tuntui niin oikealta kävellä hänen kanssaan Hämeenkatua, yöllä, käsikkäin. Edellisiltä jatkoilta tutusta ovesta sisään, hissiin, jännite räjähtää käsiin, en edes muista kuinka pääsimme sisälle asuntoon. Olettaisin, että otti takkini, ohjasi suoraan makuuhuoneeseen, nosti pehmeästi sängylle ja tuli itse perässä.
Välillä herättiin, havahduttiin. Haki juotavaa, puhui kauniisti, puhuttiin pehmoisia, kertoi hakevansa minut talvella opiskelijahaalareissaan. Lämpimät ihot toisiaan vasten, jossain vaiheessa nukahdin käsivarsilleen, ehkä kesken lauseen. En muista koska olisin nukkunut yhtä rauhallisesti kenenkään vieressä. Kerroimme, kuinka iloisia olimme kohtaamisestamme, kerroin uskovani kohtaloon ja päädyimme illan johtuvan siitä. Ihmettelin kuinka hän muisti niin paljon sanomisiani tammikuulta. Tein kuulemma vaikutuksen. Niin teki hänkin, vakuutin. Olin onnellinen, hänkin sanoi olevansa. Katselimme vain toisiamme, unen ja valveen jaksot sekoittuivat toisiinsa.
Aamulla olin rento. Ei ollut tarvetta erota, koko yö tuntui oikealta vieläkin. Menimme terassille. Istuimme siinä, itselläni jäätävä jumitus kuitenkin päällä. Ei tainnut hänkään olla aivan parhaimmillaan, oli ilmeisestikin edellisenä iltana enemmän humalassa kuin luulinkaan. Vaikkemme paljoa puhuneetkaan, riitti, että sain katsella häntä. Erosimme taksitolpalla, hän suuntasi toiselle puolen kaupunkia kuin minä. Tunnustelin viimeistä suudelmaa yhä taksissa istuessani. Olin iloinen tuoreesta facebookkaveruudestamme (hullua, jotenkin tuntuu isommalle kuin numeroiden vaihto). Ajattelin ja ajattelen yhä viikkoa myöhemmin, että häneen voisin kiintyä, hänen kanssaan voisin keskustella järkevästi, hänen kanssaan voisin rakentaa kodin.
Olemme seikkailijoita. Kumpikaan ei koe omakotitao+lapset+koira – yhtälöä omakseen. Ajattelemme kaikilla olevan oikeus yhtäläiseen menestykseen ja menestyneillä olevan oikeus nauttia työnsä hedelmistä. Hänen ajatusmaailmansa on valmis ja vakaa, omani on keskeneräinen ja hatara. Hän on valmis tekemään töitä unelmansa eteen, mitä arvostan. Olen jo kerran joutunut torjumaan hänet, minkä vuoksi tämä kohtaaminen tuntui niin tärkeältä. Kuin uusi mahdollisuus.
Siksi laitoin hänelle tänään viestiä. Minä. Viikkoa myöhemmin. Päätin, että kaduttaisi liikaa. Ehkä näemme huomenna kaupungissa, ehkä emme. Saa nähdä mihin tie vie, onneksi tällä meillä on mahdollisuus vaikuttaa kohtaamiseemme, ei tarvitse luottaa enää kohtaloon.
Nyt kerron salaisuuden. Hurjimmissa kuvitelmissani tästä kehkeytyy rakkaustarina ja päädyn kaksiin häihin bestmanin aveciksi. Syksyllä aloittaisimme kumpikin opintomme samassa kaupungissa, muuttaisimme saman katon alle. Juhlisimme yhdessä, ystävämme tulisivat yhteisiksi, luottamus kasvaisi. Heräisimme joka aamu vieretysten, hymyilisimme ja keittäisimme yhdessä aamupuuron. Hän suuntaa aamuisin kauppakorkeaan, minä ammattikorkeaan. Opintomme ovat täysin erilaisia, mutta keskustelemme oppimastamme. Jos haaveilisin yhä toisesta alasta, hän kannustaisi minua, vaikka opintoni olisivatkin toisessa kaupungissa.
Toisaalta, jos tästä kehkeytyy kesäromanssi, olen silti onnellinen yhteisistä hetkistämme.
Jos tästä ei kehkeydy mitään, totean sen olleenkin liian hyvää ollakseen totta ja olen onnellinen yhteisistä hetkistämme.
Mutta nyt ollaan tässä. 10 viestiä vaihdettu, ja toivon moninkertaisen määrän olevan edessä. Musta tuntuu että tästä kuullaan vielä.