Syksy

Olen aloittanut alusta.

Uudessa koulussa, täysin uusien ihmisten ja elämäntilanteiden kanssa. Omani tunutu juuri nyt enemmän omalta kuin koskaan, mutta samanaikaisesti kauhean vieraalta, päätä vain takoo ajatus: Onko tää nyt oikeasti se mun uusi elämäni, seuraavat 4 vuotta? Enkö mä lähdekään ulkomaille, enkö mä haahuilekaan, vaellanko oikeasti koulusta kouluun? Ollessani kaikkien niiden uusien ihmisten kanssa unohdan itsenikin, olen vain ja nauran, hymyilen, rupattelen mukavia ja opettelen tuntemaan luokkalaisiani.

Juuri nyt vaikeimmalta tuntuu oppia lukemaan ihmisiä ja tilanteita. Tai oikeammin ihmisten välisiä suhteita ja sitä, milloin voi liittyä seuraan ja koska tukeutua muihin tyttöihin. Olen siis koulussa lähinnä jätkien kanssa johtuen ihan opiskelemastani alasta, jolla sukupuolijakauma on about 1:7. On ollut hauska huomata, kuinka eri taustoilla olevat ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään, joidenkin kanssa vain naksahtaa kohdalleen. Toisaalta on myös hauskaa, kuinka ryhmässäni on kaksi aivan pihalla olevaa tuoretta ylioppilasta, minä ja toinen saman ikäinen tyttö.

Olen myös lopettanut ennen alkuakaan. Tai vähintäänkin olen päättänyt lopettaa. Yhtenä iltana viime viikolla Unelmamies laittoi facebookissa viestiä. Sydän hakaten katsoin mitä asiaa, kuinka on opiskelut lähteneet käyntiin? Jotain siinä vastasin, seuraavaksi: Joko sulla on oma kämppä keskustassa? Kieltävän vastauksen jälkeen ja hetken toivutttuani koko yhteydenoton tuottamasta hämmennyksestä aloin epäillä koko yhteydenoton syitä. Hakeeko se vain jotain, jonka tarjoamaan yöpaikkaan voisi luottaa? Okei myönnän, kyllä mä siihen sen kanssa lähtisinkin.

Silti mietin, kuinka se kehtaa tehdä mulle noin. Sekoittaa mut juuri, kun oon oppinut olemaan ilman. Kun on muutakin ajateltavaa. Onneksi olen huomannut, etteivät ajatukseni enää harhaile sadan kilometrin päähän tilaisuuden sattuessa.

Edistystä on havaittavissa monessakin suunnassa. En enää himoitse jokaista vastaan tulevaa jätkää, ja tulin viime viikolla baarista kotiin ensimmäistä kertaa valtavan pitkään aikaan. Myönnän, oli kiva herätä omasta sängystä. Tosin olisi se ollut kiva herätä jonkun vierestäkin. Parasta on tuntea toisen iho omaa ihoa vasten, kuulla toisen hengitys ja joskus sydämen lyönnit. Jollain tasolla pidän myös siitä, kun saan tarjota toiselle buranaa. Ehkä hoivaviettini ei olekaan täysin menetetty tapaus.