Mitä en toisessa kerro

Hei.

 

On 5. elokuuta 2013, lomaa viikko jäljellä, jonka jälkeen kutsuu taas koulu. Abivuosi, vieraan tuntuinen ystäväporukka, kummallinen olo etteivät asiat enää palaisikaan samoihin uomiin kuin kesän alussa ne olivat.

”oisko joku halukas lähteen huomenna kaupungille/ruusikseen?” … ei mitään, ei yhden yhtä vastausta, kieltävää tai myöntyvää. Kun N kysyy samaa, kaikki vastaavat nopeasti, vaikka sitten kertoakseen olevansa töissä. Ylianalysointia, mutta silti inhottava tunne. Juuri tätä mä aina pelkäään. Ulkopuolinen, ei ne haluakaan mua enää. Ehkä olisi aika sujahtaa toiseen seuraan.

Mutten halua jättää porukkaa. Haluan olle heidän kanssaan, ollaan niin tiiviitä. -Tai ainakin oltiin.

Apua. 

Musta tuntuu etten ole tehnyt koko kesänä mitään. Mutta eikö se ollut tarkoituksenakin? Lomailla, ottaa rennosti, nauttia olosta. Oikeastaan, olen aika tyytyväinen. Vähän vaikea ajatus että pitää olla ihmisten kanssa joka päivä. Ei enää yksinäisiä, hiljaisia päiviä. Toisaalta, ei syrjäytynyttä oloa.

Entä jos olenkin yksin myös muiden kanssa? Entä jos se onkin syy miksi olen ollut niin paljon yksin? Olen yksin vaikken olisi yksin, konkreettisesti yksin olemalla voin lakaista tuon tunteen maton alle, ja sanoa tämän olevan minun oma päätökseni. Kantautuuko tämä niistä ajoista kun olin pieni, enkä päässyt oikein porukoihin? Oppinut olemaan yksin, eikä enää kaipaakaan muuta.

Se joku olisi kyllä kiva tähän viereen, silittämään, joku, jota voisin nuzzle näin paremman sanan puutteessa. Kuitenkin samaan aikaan haluan olla yksin. Näin, niinkuin nyt. Risti-istunnassa, 25 vaille 12 yöllä, hiljaisuudessa ja kirjoittaa tekstiä jonka piti tulla toiseen blogiin, mutta johon en enää haluakaan avautua, liian moni ystävä, tuttu, kaveri, oikea ihminen lukee sitä.

Pidetään tää salaisuutena.