Elämme jännittäviä aikoja

Taas mun pääni sekoaa. Mitä leikkiä ja pelleilyä tää on, lopetan, suljen korvat, silmät, kännykän en enää vastaa facebookissa, vähintäänkin odotutan. Se on taas se kummallinen yösäätö. Pakko myöntää, viesti oli kummallinen ja ajoitus oli kummallinen – kaks vai kolme viikkoa myöhemmin, viikkoa mun yritystäni myöhemmin. En mä vain osaa pidättäytyä, kysyt (epäsuorasti) puhelinnumeroa, mä annan sen suorasti. Harvemmin mun tuuliani on vaikea havaita, en jaksa teeskennellä vaikeasti tavoiteltavaa jos oon kiinnostunut, en jaksa pelata mitään kissa ja hiiri- peljä.

Älä sinäkään mies viitsi pelata mun kanssani mitään.

Mä kyllästyin tähän nyt. Ollaan yhteyksissä tai ei olla, päätä sinä, mä en tee päätöksiä vaan meen sillä mihin itse satut pääsemään.

Pallo on sulla.

Älä heitä sitä pensaaseen, harkitse tarkkaan ja älä unohda ettet tunne mun ylpeyttäni: leiki mun kanssani kerran, huijaa mua kerran, et saa toista tilaisuutta.

Kerrankin näin päin, toisaalta. Aina, kun oon löytänyt pallon omasta kädestäni, pelin on lopulta päättynyt vain omaan itkuuni. Olen kuitenin hyvä häviäjä. Jos en jotain voita, harmittelen, tuskaannun omaan tyhmyyteeni ja lopulta ajattelen kaikella olleen jokin tarkoitus. Parempaa on luvassa, vaikka siltä ei nyt näytäkään. Tällä kertaa mun ei edes tarvitse sättiä itseäni, voin vain todeta että hän ei tätä halunnut, hänen päätöksensä ja kunnioitan sitä. Ilmiö, josta olen jo kerran joskus kauan sitten kirjoittanutkin.

Nyt Inkeri rauhoitut ja katsot ulos ikkunasta vihreä-valkoista maata ja hengität.

Jos se oli humala, olemme molemmat typeriä.

Jos se oli jotain muuta, noh – pallo on hänellä.