I’ll meet you at the city

Hupsista ja hei.

Se jätkä josta olen tullut huudelleeksi. Se taitaa olla mun poikaystäväni. Ehkä. Jotain sen suuntaista, päästin irti ja suljin silmät, tähän sitä on päädytty. Oikeastaan tää tuntuu nyt ihan hyvälle. Ollaan erillään ja yhdessä. Mulle tällainen ainakin sopii paremmin kuin hyvin, toivon todellakin että sille myös. Olisinkohan mä taas onnellinen, en ainakaan erityisen onneton.

Täytän lauantaina sen maagiset kahdeksantoista. Juhlistan ainoastaan tyttöjen kanssa. Sitä on vaikea selittää, mutta haluan viettää synttärini ystävieni kanssa. Olen ajatellut sen tapahtuvan niin jo todella pitkään, enkä ole oikein sisäistänyt kuvion muuttumista. Ehkä mun pitäisi selittää tämä myös miehelle, ettei tule mitään kummalisia kaiherruksia.

Olen kuunnellut niin paljon ystävieni parisuhdekriiseilyä ja tuskailua miksi miehet ovat niin vaikeita milloin mistäkin syystä, että alan pikkuhiljaa oikeasti uskomaan ikuisuusväitteeseen naisten vaikeudesta. Tuntuu ettei heille kelpaa mikään: jos lähettää baarista lähtiessä viestin se on huono, jos ei lähetä baarista lähtiesssä viestiä, se on huono. Piruja maalaillaan seinille kaikesta mahdollisesta ja jokaista sanottua asiaa epäillään. Myönnän, tässä nimenomaisessa suhteessa on ollut ongelmia niin valehtelun kuin mustasukkaisuudenkin kanssa, ja itse olisin todennäköisesti lähtenyt jo aikoja sitten.

Pinna on alkanut taas löystymään, ehkä joulu auttaa. Lahjat vain haluaisin poistaa. Voisin ehkä kuitenkin sanoa: ”Isä, mä ajattelin että älä osta mulle mitään, kaunis kortti riittää, sano sama muille kun ne kysyy” ”Äiti, ei sun tarvitse ostaa mulle mitään” ”Tytöt, älkää murehtiko lahjoja, tuokaa vaikka skumppaa ja kortti” ”Eihän me osteta lahjoja? Ollaan vain toisillemme?” . Olen materialistinen, mutta toisaalta en tarvitse mitään.

Mä olen oppinut arvostamaan vähää, iloitsemaan arjen pienistä asioista. Pieni yllätys tavallisena päivänä, kaunis kortti tai kohteliaisuus.

Halaus, pusu, hymy, (huono) vitsi.