toinen elämäni

1.9.2014 inkkuw

Syksy

Olen aloittanut alusta.

Uudessa koulussa, täysin uusien ihmisten ja elämäntilanteiden kanssa. Omani tunutu juuri nyt enemmän omalta kuin koskaan, mutta samanaikaisesti kauhean vieraalta, päätä vain takoo ajatus: Onko tää nyt oikeasti se mun uusi elämäni, seuraavat 4 vuotta? Enkö mä lähdekään ulkomaille, enkö mä haahuilekaan, vaellanko oikeasti koulusta kouluun? Ollessani kaikkien niiden uusien ihmisten kanssa unohdan itsenikin, olen vain ja nauran, hymyilen, rupattelen mukavia ja opettelen tuntemaan luokkalaisiani.

Juuri nyt vaikeimmalta tuntuu oppia lukemaan ihmisiä ja tilanteita. Tai oikeammin ihmisten välisiä suhteita ja sitä, milloin voi liittyä seuraan ja koska tukeutua muihin tyttöihin. Olen siis koulussa lähinnä jätkien kanssa johtuen ihan opiskelemastani alasta, jolla sukupuolijakauma on about 1:7. On ollut hauska huomata, kuinka eri taustoilla olevat ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään, joidenkin kanssa vain naksahtaa kohdalleen. Toisaalta on myös hauskaa, kuinka ryhmässäni on kaksi aivan pihalla olevaa tuoretta ylioppilasta, minä ja toinen saman ikäinen tyttö.

Olen myös lopettanut ennen alkuakaan. Tai vähintäänkin olen päättänyt lopettaa. Yhtenä iltana viime viikolla Unelmamies laittoi facebookissa viestiä. Sydän hakaten katsoin mitä asiaa, kuinka on opiskelut lähteneet käyntiin? Jotain siinä vastasin, seuraavaksi: Joko sulla on oma kämppä keskustassa? Kieltävän vastauksen jälkeen ja hetken toivutttuani koko yhteydenoton tuottamasta hämmennyksestä aloin epäillä koko yhteydenoton syitä. Hakeeko se vain jotain, jonka tarjoamaan yöpaikkaan voisi luottaa? Okei myönnän, kyllä mä siihen sen kanssa lähtisinkin.

Silti mietin, kuinka se kehtaa tehdä mulle noin. Sekoittaa mut juuri, kun oon oppinut olemaan ilman. Kun on muutakin ajateltavaa. Onneksi olen huomannut, etteivät ajatukseni enää harhaile sadan kilometrin päähän tilaisuuden sattuessa.

Edistystä on havaittavissa monessakin suunnassa. En enää himoitse jokaista vastaan tulevaa jätkää, ja tulin viime viikolla baarista kotiin ensimmäistä kertaa valtavan pitkään aikaan. Myönnän, oli kiva herätä omasta sängystä. Tosin olisi se ollut kiva herätä jonkun vierestäkin. Parasta on tuntea toisen iho omaa ihoa vasten, kuulla toisen hengitys ja joskus sydämen lyönnit. Jollain tasolla pidän myös siitä, kun saan tarjota toiselle buranaa. Ehkä hoivaviettini ei olekaan täysin menetetty tapaus.

Avainsanat: edistysaskelia, muutoksissa

Puheenaiheet Opiskelu Ajattelin tänään

13.8.2014 inkkuw

Minä en juokse.

Hei jälleen

Tässä välissä on tapahtunut yhtä jos toistakin. Aika paljon oikeastaan, samaan aikaan myös aika vähän.
Viimeksi kirjoittaessani helteet olivat vasta edessä, takana oli kylmä juhannus. Koska tykkään listoista enkä niinkään turhista sanoista, täältä tulee taas:

Olen siis juhannuksen jälkeen
– maannut rannalla
– hikoillut kuin pieni possu
– asunut vihreässä pellavamekossa (en käytä milloinkaan muulloin vihreää)
– ajatellut ihan liikaa sitä yhtä ja samaa jätkää
– siis ihan liikaa, harvassa ovat olleet päivät ilman sitä
– kuitenkaan en ole nähnyt häntä sen koommin
– pitänyt hauskaa
– itkenyt junassa
– alkanut kuunnella suomiräppiä
– uinut Rosendahlin rannassa kuudelta aamulla
– aloittanut työt
– juonut liikaa viiniä ja polttanut liian monta tupakkaa
– tanssinut liian vähän (tai oikeastaan en muista, kai sitä on tullut aika paljon kuitenkin tanssittua)
– en ole tehnyt hauskalla tavalla tyhmyyksiä (surullista sinänsä)
– nauttinut bussilla matkustamista
– pelännyt olevani raskaana (testin mukaan en, perkeleen kuukautiset ja niiden katoaminen, mistä tässä nyt on taas kyse, hermo menee)
– ajanut Toijalan Abc:lle huvin vuoksi, just because we can

Aika paljon kaikkea ja on jotenkin tyhjä olo. Kesä ja loma ovat kohta ohi, alle kahden viikon päästä olen taas uudessa koulussa, enkä tiedä yhtään kuinka siellä käy. Eiköhän kaikki mene hyvin, asioilla on tapana mennä. Tänäänkin bussikuski ei suostunut päästämään minua bussiin, vaan jätti siihen kuin nallin kalliolle. Hetken ärsytti, mutta sitten tulikin toinen. Tuli mieleen linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa. Pitäisi toimia niin useammin.

Etenkin rakkauden suhteen, koska minä en juokse fyysisessä mielessä. Sen sijaan on alkanut tuntua, että juoksen jonkin perässä jota en edes aio saavuttaa Unelmamiestä ajatellessani. Ja hänestä haaveillessani. Toivottavasti tämä ajatus nyt jotenkin uppoaisi tajuntaani, ja suuntaisin ajatukset oikeasti eteeenpäin. Ajattelisin kaikkia niitä upeita miehiä joita en ole vielä kohdannut, ja joiden kanssa en voisi hymyillä jos olisin sen yhden kanssa. (En ajattele mitä voisi hänen kanssaan olla, yritän pitää päässäni, etten sovi parisuhteeseen. Vielä ainakaan.)

Tällä hetkellä kaikki on kuitenkin hirmu hyvin. Ulkona sataa, olen yksin kotona ja kuuntelen James Bluntia. Ensimmäistä kertaa yläasteen jälkeen. En oikein tiedä mitä musiikkinsa mussa herättää. Kaipuuta? Kuvotusta? Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni, enkä kadu tekojani. Okei muutamaa, mutta ne ovat pieniä.

Haluan tänä kesänä vielä hypätä järveen hyppytornista ja istua pihalla kynttilöiden, viltin ja ystävien kanssa. Ehkä tarttua tuumasta toimeen ja ajaa rannikolle.

Ehkä ryhdynkin juoksemaan haaveiden ja toiveiden perässä.

Avainsanat: #juokseminen

Suhteet Oma elämä