Musta tuntuu, kuin olisin itse vetänyt maton itseni alta. Pyllähtänyt komeasti pyllylleni ja nyt nauran kovempaa kuin kukaan muu ympärillä, koska kukaan muu ei edes nähnyt mitä juuri tapahtui. Oon käynyt niin kovaa sisäistä kamppailua sen yhden ja saman nuoren miehen kanssa ettei mitään rajaa. Mutta ehkä voitin itseni kuitenkin, pyysin ulos koska lupasin sen eilen itselleni. Ja hyvinhän se meni, jotenkin epätodellinen fiilis, tää oli ensimmäinen kerta koskaan, kun mä olen ollut se, joka konkreettisesti vie asioita eteenpäin.

Menin keittämään uuden pannullisen teetä, ja odottaessani veden kiehumista tuijotin ulos, ja annoin ajatusten vaeltaa. Ja voi mihin päädyinkään, tunnistin tän tunteen. Pitkästä aikaa se nosti päätään, varovasti, kuin kuulostellen onko sopiva hetki

”Hei Inkeri, voinko tulla sisään? Kiva nähdä pitkästä aikaa, kiitos kun kutsuit kylään. Tee ja suklaa maistuu aina, onhan sinulla hunajaa? Voisin jäädä yöksikin, en tarvitse kuin hymyn, en peittoa, tyynyä tai patjaakaan. Jään niin pitkäksi aikaa kuin haluat, viihdymme niin hyvin yhdessä”.

Alankohan kohta itkeä, olen onnellinen. En tiedä mistä tämä yhtäkkinen puuska tulee, ehkä kaikkien asioiden summasta: Syyspuuhailusta ulkona, hyvästä vanhasta komediasta, hitaasta aamusta, tekstiviestien lähettelystä. Teestä. Hyvästä ruuasta ja perheestä, Sämpylästä rucolalla ja pepperonilla. Asioiden kummallisesta helppoudesta.

Ei tässäkään kirjoituksessa ole nyt päätä eikä häntää, ja jotta vähän vielä mentäisiin sekaisin haluan lisätä vielä yhden videon. Ensimmäinen kerta kun tässä blogissa esiintyy muutakin kuin tekstiä.

//www.youtube.com/embed/B7u6bMBlCXw

Koska jouluhan on ihan nurkan takana, eikä koskaan ole huono hetki katsoa Rakkautta vain.