Tähän kului kaksi pannua teetä

Jaa-a. Tästä piti tulla erilainen kuin vanha blogini, mutta kuinkas kävikään, päädyin uudestaan avaamaan itseäni kummallisin sanankääntein tietokoneen ruudulle. Ehkä pitäisi hyväksyä tämän olevan se mun tyylini kirjoittaa elämästäni. Kun ei sovi valmiiseen lifestyle-bloggaajamuottiin, niin ei sovi. Turha pyristellä vastaan.

Äiti sanoi tänään: ”Hyvä että on asioita joita haluaa tehdä, ilman niitä elämä ei vie mihinkään”. Oon samaa mieltä, mutta entä jos on liikaa unelmia ja haaveita? Mitä sitten kun pitää karsia, priorisoida ja laittaa asioita johonkin järjestykseen? En mä osaa päättää, haluanko opiskella maantieteitä vai rakennusalaa, vai pitäisikö sittenkin suuntautua turvalisesti opettajaksi tai jäädä ikuiseksi yliopistohengaajaksi joka opiskelee kaikkea kiinostavaa. Toisaalta en haluaisi heti edes aloittaa opintoja. Haluaisin nähdä maailmaa, tehdä töitä, seikkailla, liftata ympäri eurooppaa ja päätyä toiselle puolen maailmaa. Haluaisin myös tehdä jotain, mihin ystäväni eivät lähtisi: mennä armeijaan, rauhanturvaajaksi, vapaaehtoistyöhön kriisialueille.

Tiedän mulla olevan vielä vuosia vuosien perään jäljellä, eikä tässä ole mikään kiire. Yhteiskunnan mielestä kuitenkin on. Kumpi oikeastaan on pienempi paha, välivuosi tai pari lukion jälkeen, joiden aikana mahdollisesti selviää mitä oikeasti haluaa tehdä, vai juosta päätäpahkaa opiskelemaan ilman täyttä varmuutta onko ala oikeasti se, mitä haluaa tehdä.

Edellä mainituista kahdesta valitsisin itselleni ensimmäisen. Nuorena on villi ja vapaa – ainakin niin voi ajatella. Ilman tiukkoja siteitä työn tai parisuhteen puolesta tietylle paikkakunnalle tai maahan. On vapaa lähtemään, antamaan suuren tuulen puhaltaa, vapaa lentämään. Nuoruutta ei saa samanlaisena koskaan takaisin, se on tässä ja nyt, niin kauan kuin tuntee itsensä nuoreksi. Käsitys nuoruudesta varmasti muuttuu vuosien myötä, mutta nyt katselen nuoruutta abiturientin näkökulmasta, minulle nuoruus on tunteiden ja elämysten aikaa. Olen itse tilanteessa, jossa koko maailma on avoinna, vastuun ottaminen ja toisaalta irtautuminen edessä.

Välillä tunnen olevani lintu opettelemassa lentämään. Minun kuuluisi lehahtaa taivaalle ensi keväänä, mutta toisaalta tiedän ettei kukaan syytä vaikkeivat siivet vielä kantaisikaan. Olen jo opetellut lentämistä, mutta kuten jokainen joka on seurannut lentämään opettelevia linnunpoikasia tietää, ensimmäiset yritykset eivät aina onnistu (tuli myös mieleen Bambi jäällä). Olen tippunut, turvautunut kotiin, yrittänyt uudelleen ja tippunut.

Pienin, varmoin askelin silti edistyy. Kukaan muu ei hoputa kuin minä itse, kaipuu taivaalle on raastava. Myös pelko epäonnistumisesta on raastava. Mutta enhän minä voi epäonnistua oman elämäni rakentamisessa! Tieni on minun tieni, eikä sitä edes voi verrata kenenkään muun tiehen. Ei kukaan muu ole lentänyt samojen pilvien läpi, yli ja ali.

Luota itseesi,

Se on sinun oma elämäsi.

Ei kenenkään muun.

Minun elämäni.