Rupattelua siitä, tästä ja tuosta

En voi kuin ihmetellä luontoäidin oikkuja. Niin kauan kuin muistan, on tämä erikoinen sääilmiö loistanut olemassaolollaan. Kun ollaan töissä, paahtaa. Kun tulee viikonloppu tai loma, sataa. On toki ollut lämmintä ja aurinkoisia hetkiä, mutta telttailu-kokeilu jäi sitten tältä kesältä yhteen kertaan. Vettä on satanut kaatamalla vähintäänkin öisin. Noh, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ainakin sienisato taitaa olla erinomainen tänä syksynä. Hain jo metsästä pari litraa kanttarelleja ja aion niitä hakea vielä lisääkin. Pieni sade ei haittaa, mutta meillähän vallitsee säätieteellisesti aina ääripäät, joten kaatosateeseen varustauduttava.

Viime postauksen jälkeen olen retkeillyt vain päivisin. Enkä Keravaa kauemmaksi ole kulkenut. Kävin kurkkaamassa purkutaidetta entisen Anttilan rakennuksessa. Retki oli virkistävä. Toki siellä oli jotain, mitä on jo nähnyt moneen kertaan eri muodossa. Jotain yliampuvaa shokeerauksen kannalta. Ja jotain älykästä, jonka johdosta tuli tunne, että kyllä kannatti tulla. Teos ” Yhtiö” oli niin hyvä, että sen voisi liittää markkinahenkilöiden koulutussuunnitelmaan. Teos kuittailee mustan huumorin keinoin rahanahneutta hinnalla millä hyvänsä työntekijöiden ja luonnon varojen jäädessä jalkoihin. Asia, jonka tiedämme, mutta sen joku kerrankin sanoo ääneen.

Lisäksi piipahdin Amos Rexissä ja parissa muussakin museossa. En vain tajua Amos Rexiä. Jos jono ei ole ulkopuolella, on se narikassa. Jos jonoa ei ole narikassakaan niin valikoidaan teoksia, joiden kokemiseen täytyy jonottaa puolesta tunnista tuntiin. Mikä ihmeen intohimo tällä taidemuseolla on jonoihin? Ymmärtäisin, jos on vain yksi jonotettava, mutta kaksi yhtä aikaa ja kyse vieläpä pääteoksesta.

Taiteiden jälkeen laskeskelin rahastoani, että nyt oikeasti täytyy säästää. En sitten säästänyt kuitenkaan vaan valuin pitkästä aikaa viihteelle. Kuuntelin ensin elävää musiikkia ja sitten tutustuin ihanaan vanhempaan pariskuntaan, jotka olivat tavanneet toisensa kypsemmällä iällä. Ehkä minun täytyy tosiaan kaivaa toivo naftaliinista ja pukea se päälle asenteella, etten vielä ole menettänyt mahdollisuuksiani.

Viihteily oli tarpeeseen. Repäisi minut irti alkavasta masennuksesta. Taidan olla liikaa yksin, kun jämähdän vellomaan ankeus ajatuksissa liian pitkään. Haparointiin vaikutti tieto, että isäni vaimo siirtyi vihdoin ajasta ikuisuuteen. Jos siitä ihmisestä mitään hyvää löytyy, on se, että saimme yhteyden rakennettua hänen tyttärensä kanssa uudelleen. Tällä kertaa kohtuullisessa muodossa. Kerran viikossa kuulumisten vaihto on ihan ok. Kävin hakemassa häneltä valokuvia isästäni ja purimme tuntoja hänen äidistään. Tälle tyttärelle äitinsä on ollut vieläkin julmempi kuin minulle. Joku ulkopuolinen olisi saattanut paistaa korvansa, kun pohdimme yhdessä, miten saa jäljellä olevat rahat riittämään hautajaisiin ja millaiset, hänen arvolleen sopivat olisivat riittävät. Hautajaiset maksaa arkkuineen ja tytär mietti, että eikö siihen tuhkaukseen riitä joku pahvilaatikko. Oli kuullut, että tällaisia pahviarkkuja on. Minä taas heitin läppää ihmetellessämme kuljetuksen hinnan suuruutta, että eikö sitä voi bussilla sinne krematorioon viedä. Voi kuulostaa raadolliselta puheelta ja törkeältäkin, kun vedet silmissä nauroimme ajatuksen virtaamme. Mutta, jos ihan totta puhutaan niin niiden naurukyynelten takaa löytää vuosikausien nöyryytystä, aikuisen ihmisen törkeää käyttäytymistä omia ja toisten lapsia kohtaan. Omien kumppanien pettämistä.  Helpotusta, että hän ei voi enää vahingoittaa ketään. Surettaa kuitenkin äitinsä tyttären puolesta. Jäljet, mitä narsisti-äiti voi aiheuttaa, näkyvät hänestä vieläkin ja ovat  vaikuttaneet mielenterveyteen tähän päivään asti.

Minä puolestani kävin jälleen kerran läpi ajatuksia lapsuudesta, nuoruudesta, isäni kuolemasta ja omastanikin. Pohdin oman äitini tulevaa lähtöä ja niiden asioiden hoitoa. Ajatus siitä, että joku todella ilkeä ihminen lähtee viimeiselle matkalleen yksin herätti ajatuksen, että entä kun minä täältä lähden. Ei silloin ole ketään muistelemassa. Tuskin minua kukaan suree, mutten ole ainakaan ole ollut ilkeä. Saan siis silti vielä silloin rangaistuksen siitä, että olin ollut olemassa. Velloin viikon näissä ajatuksissa, kunnes älysin lähteä ulos kotoa hakemaan muita virikkeitä. Ennen ulkoutumista kysyin veljeltäni äitini vointia. Voi kuulemma hyvin. Ilmoitin omat toiveeni, jos heitän veivini. Ja that`s it.

Ajoittain olen miettinyt sitäkin, kuinka helposti laiskistuu. Vuorokausirytmi liukuu yöhön. Koulu alkaa tällä viikolla ja olen jo ottanut herätyskellon käyttöön. Herääminen ei ole ongelma vaan unen saanti. Jostain syystä, kun menen omaan sänkyyni, alkaa ajatukset vellomaan vanhassa. Edelleen käsittelen edellisen työpaikan tilanteita ja henkilöitä. Kauankohan tämä oikein kestää. Välillä helpottaa, kun otan ahdistukseen lääkkeen, mutta jotenkin alan väsyä siihen, että näitä tilanteita joihin olen ajautunut on käsittämättömän paljon. Nyt tietenkin herää kysymys, että kuinka hankala minä itse sitten olen. No tässä pari esimerkkiä niistä tilanteista, joista voi päätellä:

Seisoimme jonkin työssä tapahtuneen vikatilanteen korjauksen jälkeen parin kollegan kanssa tämän vika-asian lähellä hetken odottamassa, että uusiutuuko se. Juttelimme niitä näitä. Sitten erehdyin siinä metelissä vain toteamaan, että onpa täällä hurja meteli ja olisipa kiva, kun täällä olisi sellainen hiljainen huone, missä voisi välillä piipahtaa. Se oli vain toteamus, ei vaatimus. Mies-kollega pisti välittömästi puolustusmekanismin päälle ja alkoi puolustamaan työnantajaa. Muualla paljon pahemmin asiat. Kyllä pitää meteliä kestää jne. Minua rupesi naurattamaan. En ollut arvostellut mitään, vain todennut. Ja perustelin vielä, että varsinkin aamuvuoroissa myös ruokalassa tauolla on aikamoinen meteli, joten sitä hälinää ei oikein pääse minnekään karkuun. Olisi vain kiva, jos sellainen hiljainen paikka olisi, muttei voi mitään, jos ei ole. Mies alkoi luennoimaan, kuinka hän on käynyt kurssilla ja kuullut ankeista paikoista ja meillä on niin ja niin hyvin asiat. Ihmettelin itsekseni, että mikä ihmeen puolustus saarna sieltä nyt tulee ja toistin ääneen, etten ole arvostelemassa mitään vaan heitin vain ilmaan ajatuksen, että olisi kiva, jos tämmöinen paikka olisi. Sillä sipuli. Alkoi sitten syyttelemään minua työnantajan arvostelusta ja minä suutuin siitä. Jankuttaminen kertoi hänen asenteestaan minua kohtaan. Hänellä oli hiljainen paikka missä välillä työskenteli. Me olimme tilassa koko ajan. Toteamukseni oli samaa luokkaa, kuin että, tekisipä mieleni jäätelöä. Lähdin pois tilanteesta sanomatta mitään ja kuulin muualta, että arvostelu oli jatkunut tämän tilanteen jälkeen. Myöhemmin ihmettelin, kun joka ikiseen kehittämisideaan vastaukseksi tuli täysi tyrmäys ilman minkään näköistä pohdintaa ja keskustelua. Että mikä hitto on kun ei saa ääntä kuuluviin. Sitten ne ideat kuitenkin tulivat käyttöön, mutta sen kunnian idean alkuperästä otti tämä henkilö itse. Näitä siis sattui useammin, mutta tämä hyvä esimerkki.

Toinen tapaus työskenteli toisella osastolla. Laadunvarmistuksessa. Epävarmoissa tilanteissa ohjeistuksen mukaisesti jouduin varmistamaan osastolta, saammeko jatkaa työtä. Olin jo tehnyt ison työn, mutta materiaali oli vielä tarkistettava. Soittaessa kerroin mikä on homman nimi ja hän arvioi tarvitseeko saapua paikalle. Usein materiaalissa oli normaalijuttuja, mutta varmistus ei ollut huono asia. Kerran soittaessani uudehkosta tuotteesta sain vastaukseksi, että on ok, laittakaa tuotantoon vain. Asia olisi ollut tällä selvä, mutta tämä täti jatkoi, että Sori vaan, ettet tälläkään kertaa päässyt estämään tuotantoa. Siis niin kuin mitä häh????? Suusta pääsi kysyvällä äänellä, että anteeksi mitäää? Hän toisti kommenttinsa. Puhelun päätyttyä olin nujerrettu. Siis minua syytetään täällä myös sabotoinnistakin vaikka toimin ohjeiden mukaisesti. Ihmettelin kommenttia myös sillä, että miksi hän oletti näin ja varsinkin sen jälkeen kun olen pari tuntia hiki päässä tehnyt töitä asian eteen, että pääsemme eteen päin.

Tämä samainen henkilö seisoi kerran keskustelemassa työkaverini kanssa. Kävelin ohi ja samaan aikaan tämä nainen  alkoi korotetulla äänellä kertomaan keksittyä juorua. Siis sen tarinan kyllä erotti keksityksi juoruksi. Sitten hän lisäsi kohtaamiseen vielä ”side eye”- ilmeen, että siinä sinulle juoruakka. Puistelin vain päätäni, kun kuljin ohi. Mietin, että jaahas, mua näköjään syytetään juoruilustakin. En ikinä keksinyt juoruja tai levitellyt niitä. Pari juorua torppasin, koska ne olivat niin älyttömiä.

Kun joskus erosin ja sain siihen asti maksamani asuntolainan takaisin. Sain siis vain sen maksamani takaisin, mutten voittanut mitään vaikka talo olisi pitänyt arvioida ja minun olisi kuulunut saada myyntivoitosta puolet. Sen rahan eteen olin jo tehnyt työtunnit, ollut palkatta töissä exälläni pitäen huolta asunnosta ja hänen hyvinvoinnistaan samaan aikaan, kun hän keskittyi tietokoneella pallopeliinsä. Sitten jouduin vielä tekemään ison maanittelutyön, että sain exäni pankkiin hoitamaan asiat kuntoon. Hän sai silloin perinnön, joten puille paljaille hän ei jäänyt. Ei vain halunnut minulle maksaa mitään vaikka papereissa oli minunkin nimi.

Noh, sitten kävi niin, että palkanlaskennassa oli tullut virhe ja sain tuplana kesälomarahat. Menin ilmoittamaan siitä silloiselle esimiehelle. Näin jälkikäteen tiedän, että olisi riittänyt, jos hän olisi ilmoittanut palkanlaskijalle asiasta ja asia olisi korjaantunut. Mutta hän ilmoitti, että ota pankkitunnukset niin katsotaan palkkakuittisi tarkemmin. En saanut itse edes näppäillä tietojani vaan hän otti tunnukset käsiinsä ja meni tilejäni tonkimaan. Hirmuinen älämölö siitä, että minulla oli rahaa ja hänellä ei ollut. Jos olisin tiennyt, että asian olisi voinut hoitaa toisin, en olisi ikinä antanut tunnuksia hänen käsiinsä. Tämä esimies toimi monessakin asiassa väärin ja sai potkut. Noin kymmenen vuotta jälkikäteen mietin, että tässähän tapahtui rikos. Ja varsinkin jälkikäteen. Meillä meinaan oli loman jälkeen syksyllä juhlat työpaikalla. Ns. Virkistyspäivä. Yhtäkkiä eräs toisen osaston työntekijä, joka oli kylläkin tunnettu kännissä riehumisistaan ja kerran yksissä pikkujouluissa oli murtaa sormeni, alkoi kaikkien edessä huutaa pää punaisena minulle, että olen k”¤%pää ja täysi mul?%. Minulla on rahaa ja hänellä ei ole kuin 70 euroa tilillä. Kukaan ei puuttunut tähän mitenkään. Ei esimiehet, paikalla oleva johto, ei työkaverit, ei kukaan. Siis minun raha-asioita oli revitelty mielin määrin ajattelematta, että olen jo tehnyt moneen kertaan niiden eteen työn. Saanut vihdoin omani takaisin ja siitä sitten vielä haukut päälle. Tämän huutajan osasto oli puinut asiaa niinkin pitkälle, että kerran  eräs henkilö, joka oli aina ollut hirmuisen kiva, otti asiakseen tulla meidän osastolle varta vasten minua tapaamaan. Moikkasin iloisesti nähdessäni hänet ja se ilo mureni lattian rakoon kuunnellessani, etä mitä asiaa hänellä minulle oli. Hän ilmoitti tyynen rauhallisesti, että hänen mielestään on väärin, että saan ammattinimikkeeni mukaista palkkaa. Olin aivan, että mitä häh??? Hänestä oli törkeää, että sain juuri tätä palkkaa, koska hänelle maksettiin oman ammattinimikkeen mukaista palkkaa. (?????)Yritin valistaa, että minun palkkani on tismalleen sama, kuin muillakin tällä osastolla ja jos katsoo ympärilleen ja juuri tekemääni hommaa niin teen raskaimmat hommat sillä aikaa, kun muut ottavat lungimmin. Poika katseli ympärilleen ja totesi, että hänestä on kuitenkin törkeää, että minä saan samaa palkkaa kuin muut. Yritin kysyä, että mikä palkka olisi sitten hänen mielestään minulle kohtuullinen. Siihen en saanut vastausta. Hän oli mielipiteensä kertonut ja lähti ylpeänä pois paikalta. Olin aivan musertunut. Ihan jo siitäkin, että tämä kiva tyyppi osoittautuikin joksikin muuksi.

Tuo työpaikka ihmisineen aiheuttaa varmaan vielä vuosia käsittelyä. En osannut silloin edes puolustautua. Tälle ”kivalle” laitoin irtisanoutumisen jälkeen viestiä ja kysyin, että miksi hän käyttäytyi näin. Selitin, että uuvuin vuosikauksia kestäneeseen kiusaamiseen ja ylikuormittumiseen ja hän tuli mieleen ja kysyn piruuttani. Pyysi kyllä anteeksi ja totesi, ettei tunnista itsessään tällaista käytöstä, mutta pahoittelee, ettei noin saisi tehdä. En toki ollut enkeli itsekkään, mutta väitän, että oma käytökseni on melkoisen provosoinnin tulosta.

Tätä puimista on ollut siis iltaisin ja aamuisin. Välissä olen toljotellut ulos kaatosadetta, jos lähtisi vaikka ulkoilemaan. Välissä olen toljotellut jo kaksi kuukautta kestävää siivousoperaatiota, mikä ei ole edennyt mihinkään. Eilen sain jonkinlaisen virtapiikin ja sain kuin sainkin vihdoin ja viimein kodin rauhallisemmaksi. Sain melko hyvin unenpäästä kiinni, mutta heräsin painajaiseen.

Unessa etsin jostain syystä yhden kummasuhteeni asuntoa. Jotenkin se etsintä liittyi siihen, että pitäisi päästä siihen asuntoon turvaan. Asunto kuitenkaan ei ollut siinä missä piti. Ovi oli siirtynyt muualle, mutten löytänyt sitä. Etsin ja etsin ja sitten ajauduin jollekin tosi pimeälle reitille. Pimeydessä vastaan tuli joku ilkeän näköinen mies, joka tuikkasi minuun huumepiikin. Olin kauhusta jäykkänä ja tajusin, että ympärille kerääntyi muitakin todella pelottavia ihmisiä. Unessa minulta alkoi lähteä taju ja juuri ennen kuin heräsin, näin ruskean punaiset paarit.

Sydän hakkasi hurjaa vauhtia ja koetin vielä herätessä keksiä pakokeinoja. Joskus jotkin unet ovat niin voimakkaita, että ne jää mieleen. Harvoin näen varsinaisesti painajaisia, mutta vuosia näin toistuvaa unta, että minut tapettiin yleisellä paikalla. Eri tavoilla. Usein metron liukuportaissa tai jossain asemalla. Jostain syystä usein jossain matkustamiseen liittyvässä paikassa. Usein hyökkääjä oli nainen, nyt joku mies.

Aamulla koetin miettiä unta tarkemmin. Uni liittyi tähän tiettyyn henkilöön, jota en enää löytänyt. Todellisuudessa sanoin itseni hänestä irti, mutta vasta noin kolmannen yrittämisen jälkeen. Kun tapasimme, hän hurmasi jalat alta, mutta petti sen minkä kerkesi ja yritti koko ajan hyötyä jotenkin. Jostain syystä annoin hänen tulla takaisin elämääni ja viimeisellä kerralla väsyin. Ei enää. Tässä ei ole mitään hyvää. Tästä on jo muutama vuosi. Miksi nyt unessa? Kävi mielessä, että onkohan hänelle sattunut jotain. En ihmettelisi sillä elämäntyylillä yhtään. Koska en löytänyt häntä unessa enää, taidan olla asian kanssa sujut. Jos en olisi, myrkyttäisi se mieltäni niin, että minun kävisi huonosti. Ajatus luottamuksesta heräsi. Yrittikö uni kertoa minulle, että luota intuitioon. Jos tämä reitti ei tunnu hyvältä, älä kulje siitä. Ehkä tätä unta täytyy pohtia lisää.

Hmm.. koittaisin olla synkistelemättä, mutta välillä se on mahdotonta. Ehkä tämä on kuitenkin vain yksi terapia- muoto. Haluaisin sinne toiseen terapiamuotooni eli metsään. Taas sataa. Jos ei kaatamalla niin aion mennä.

Kohta koulun penkille. Vähän stressaa, muttei onneksi niin paljoa kuin viime vuonna.