Tuulen suunta on muuttuvainen?

Nyt kuukauden opintiellä pärrätessä on jotain mukavaakin muutosta tapahtunut. Matikkapää on kuitenkin pysynyt ennallaan ja sain kuin sainkin pientä paniikkikohtausta aikaiseksi ihan vain tuijottamalla eteen annettua tehtävää, mikä sisälsi kirjaimia ja numeroita. En vain voi keskittyä, jos ympärillä on hälinää. Ja siitä hälinästä huolehtii kaksi ADHD-oppilasta. Aikuiskoulutuksessa olen joutunut pari kertaa toppuuttelemaan mekkalaa ja on tuntunut, että taidan olla jonkin sortin äitihahmo. Mukava sakki siellä on vaikkakin välillä meluaste meinaa teoriatunneilla ylittyä mahdottoman puolelle.
Olen kuitenkin alkanut voimaan paremmin. Kyllä se vain on niin, että liike on tosiaan lääkettä. Sovin itseni kanssa, että kävelen paluumatkat kotiin. Edes osan matkaa. Reitti on kaunis ja välillä olen tehnyt pidempiäkin pätkiä. Vähän riippuen sen hetken vallitsevasta vessahädästä. Joskus joutuu oikaisemaan kulkupeliin. Välillä haahuilen enemmänkin ja ajoittain istahdan penkille nauttimaan maisemista.
Tämä on alkanut purra. Olotila on muuttunut myönteisemmäksi, enkä jää vellomaan noihin ahdistusasioihin. Aamutkin saa viettää ilman ”tapausten käsittelyä” useammin.

Sitten tapahtui taas jotain erikoista. Tällä kertaa sanon mieluummin erikoista, kuin outoa. Olen pitkään katsellut tapahtumia, minne voisin mennä. Taiteiden yön missasin ja kesällä monen muun ilmaistapahtuman. Museoissa on tullut kierreltyä. Nyt kaipasin musiikkia. Kappas. Lähellä on tapahtuma, sinne siis.
Paikka oli tupaten täynnä ja ajauduin joukon keskelle. Siinä oli hieman liikaa ja eteeni tupsahtanut huomattavassa humalassa ollut mies alkoi ärsyttämään. Yritin kuunnella musiikkia ja hän vähän väliä kääntyi minuun päin ja yritti jututtaa. Sitten huusi välillä puhelimeensa niin, että kääntyi taas minuun päin ja huusi tavallaan päin naamaani. Meni hermo ja häippäsin väljemmille vesille. Löysin istumapaikan ja nautiskelin tunnelmasta.
Edessäni istui pari miestä. En heihin kiinnittänyt mitään erikoista huomiota, mutta sitten heidän luokse tuli kolmas mies. En tiedä mikä minulle tuli, mutta kohensin asentoa ja toljottelin pohtien, että tuo voisi olla minua varten. Jotenkin hän hahmona oli todella turvallisen oloinen. Ehkä jopa tasapainoisen. Jotain kuitenkin niin paljon, että kiinnitin huomiota. Meillä oli hetken jopa katsekontakti, mutta se lienee hänen puoleltaan vahinko. Höpisi hetken kavereilleen ja lähti sitten pois. Ajattelin vain, että voi harmi. Tuossa se nyt sitten olisi ollut, mutta huti tuli jälleen. Nauroin sisäisesti ajatuksilleni, mutta ihmettelin itseäni. Mikäs mikäs nyt minua riivaa. Ihminen, joka on vielä hetki sitten ajanut kaikki metrin päähän tulleet hevon kuuseen.
Tuli kuitenkin hyvä mieli ja ajattelin, että piipahdan vielä jossain. Kävin parissa paikassa ja jälkimmäisessä tajusin, että tämä herra istuu näköetäisyydellä. En kehdannut tehdä kuitenkaan elettäkään. Se paikka on kuitenkin sellainen, että silloin kun on täynnä ja olet yksin niin noustessa paikaltasi, menetät sen. Siispä olen ennenkin ja nytkin seilannut aina sinne missä on vapaata tilaa. Muutaman tuolileikin jälkeen, ainut vapaa paikka oli juurikin siinä pöydässä. Kysyin, mahtuuko mukaan ja mahtuihan siihen. Kaverinsa kanssa höpötimme niitä näitä ja tämä herra kyllä osallistui keskusteluun, mutta enimmäkseen tapitti ja hymyili. Naurettiin niitä näitä ja oli melkoisen leppoisa fiilis.
Jossain vaiheessa sanoin meneväni tupakille ja tämä herra halusi tulla mukaan vaikkei polttanut. En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta loppuilta meni pussaillessa ankarasti. Siis minä, joka välttelen A) julkisessa paikassa tällaista B) kyseisessä paikassa ikinä kenenkään kanssa ja C) en lähelleni ole päästänyt ketään missään paikassa. En ollut edes niin tuiterissa, kuten tilanteesta olisi voinut päätellä. Tämä herra kyllä oli, mutta ei sekään estänyt yhtään mitään
Sitten tuli aika poistua ja piipahdimme syömään. Kyllä hän aika hanakasti, ehkä jopa kerjäsi päästä yöksi, mutta siihen en lähtenyt. Vaihdoimme numerot ja sanoin, että pohtii sitten selvinpäin, ottaako yhteyttä vai ei. Lähti vielä saattamaan, mutta vasta kun perustelin, etten tosiaan aio nyt ottaa ketään tuntematonta kotiini. Koti on minun turvapaikka minne pääsee vasta kun tunnen paremmin. Totesi, että hitto, sinähän olet fiksu ja tiemme erkanivat. Ajattelin, ettei varmana kuulu mitään, koska hemuli on myös jonkin verran nuorempi.
Mutta kylläpäs kuului. Olemme joka päivä viestitelleet. Hänellä on vuoroviikoin kaksi lasta, joten sellaista jo nähtyä kaaosta ei päässyt vielä tapahtumaan. Sellaista pyöritystä, missä menisi taas koko elämän hallinta sekaisin. Jotenkin jutut ovat järkeviä. Ei päällekäyviä. Ja puheenaiheita ei tarvitse hakea, koska niitä tulee ihan itsestään.

Onhan se ollut kivaa, mutta vasta pari iltaa sitten jutustellessa tuli aika lämmin olo. Kun toinen itse avoimesti kertoo jostain ehkä hankalasta aiheesta kaunistelematta ja rehellisesti. Ei, mitään exien  emme ole arvostelleet. Elämässä vain tulee välillä haasteellisia asioita eteen. Itse olen joitakin noista läpi käynyt ja ehkä ne keskustelut soljuivat ymmärryksen ilmapiirissä. Erikoisena pidän sitäkin, että aiemmin olen vakoillut vähintäänkin nimen ja Facebookit jne. Nyt en ole uskaltanut katsoa edes whatsappi-kuvaa. Ennen kuin eilen. Ja niin kummallisen rauhallinen ajatus taas, että joo, tässä se voisi olla.

Näemme vasta ensi viikolla ja koen sen tällä kertaa hyväksi. Joskus nettideittailua kokeillessa tuskastuin loputtomiin jorinoihin ihmisten kanssa, joita ei koskaan ole nähnyt. Kuitenkin siinä joristessa rakentaa kuvaa toisesta omassa päässään. Parhaimmillaan nauraa omille vitseilleen, eikä edes ole huomannut, ettei se toinen ole kertonut edes kirjoittanut minkäänlaista sisältöä mistä olet ollut kiinnostunut. On vain ollut innoissaan, kun vastapuolella on joku ja piirrellyt omat kuviot sen hetkisellä kokemuksellaan jostakin. Sitten, jos sellainen ihme on tapahtunut, että pääset katsomaan piirustuksesi kanssa henkilöä, jolle on avannut koko maailman, onkin ollut aivan jotain muuta. Turhauttavaa. Nyt hauskaa on se, että on jo nähnyt toisen ja ehkäpä ei niin edustavimmillaan. Enkä itsekkään ole ollut.

Nyt on ollut hyvä välillä miettiä etukäteen asioita. Tarkastella itseään. Ainakin sain sen taottua päähäni, että älä avaa sitä kaikkea negatiivista kökköä, mitä on saanut kokea kerralla päälle. Tämä heppu ei ole terapeutti. Tämä tuo just sitä kivaa mitä on kaivannut ja se täytyy muistaa. Rauhallisesti vain.

No juu. Sen verran on järki päässä, että voihan olla, ettei salamat kimpoile samaan tahtiin uudelleen. Olen kuitenkin tyytyväinen jo nyt pelkästään siihen ajatukseen, etten ahdistu päästäessä jotakuta vähän lähemmäksi. Se tosiaan on näköjään mahdollista.

Olisko nyt vihdoin jo minun vuoro? Aika näyttää. Kiinnostaa ainakin tässä vaiheessa katsoa, mitä tuo tullessaan vai tuoko mitään.