Totuttelua moottoritiellä

Hmm. Olen ajatellut pikaromanssin olevan sellainen, että tapaa jonkun. Hengailee hetken sfääreissä ja sitten jatketaan matkaa eri suuntiin syystä tai toisesta.

Minun pikaromanssini on kestänyt, mutta kaikki tuntuu tapahtuvan pikavauhdissa. Noh, osa on olosuhteiden pakosta, mutta välillä huomaan, etten muista omaa virtakapasiteetin riittämistä. Välillä huomaan, etten ole ehtinyt edes sisäistää koko juttua. Onkohan kaikilla muillakin näin vai olenko vain hidastunut.

Hemulilla on ollut siis remontti ja sillä verukkeella on ollut useamman päivän luonani. Ei siinä mitään. Onhan se ihanaa ollut viettää toisen kanssa aikaa. Ainut vain, että tottumattomalle yhtäkkinen yhdessä olo ja sen tuoma uusi aikataulu meinasi  ja oikeastaan veikin yö unet. Minä, joka olen yleensä mennyt ennen kymmentä nukkumaan olenkin kuppelehtinut välillä 4-5 tunnin yöunilla. Hemuli saapui välillä vasta yhdeksän kieppeillä ja sitten pitäisi seurustella vaikka olisin ehkä jopa mieluummin jo unten mailla.

Eräänä yönä nukuin vaivaiset pari tuntia ja silloin meinasin kuukahtaa. Onneksi hän oppi, että voisi tulla aiemmin ja voin mennä nukkumaan aiemmin ja hän voi katsella vaikka telkkaria yömyöhään niin kuin muutenkin normaalisti. Kyllähän sitä välillä voi kukkua myöhempään, muttei koko viikkoa.

Hetken tapailtua päätimme, että voisimme kokeilla seurustelua. Omalla tavallaan se oli aika söpö hetki. Joimme teetä ja söimme jotain. Hemuli oli lähdössä lenkille ja minulla oli kotihommia tiedossa. Kertoi siinä sitten lähtevänsä kaverinsa kanssa oluelle seuraavana päivänä. Totesin, että olisiko ok, jos ei sitten imuroisi suuteloillaan ketään nyt mukaansa. Ilmeisesti koki tämän hyvänä kommenttina, kun kysäisi, että mites on.. Kokeiltaisko ihan seurustelumielessä. Joo. Ja Hemuli lähti lenkillensä ja minä aloin tyhjentämään tiskikonetta. Romantiikkaa niin, että korvista tursuaa.

Sitten seuraavaksi oli lasten tapaaminen. Vaikka olen mielessäni hihkunut onnesta, että mukana tulisi lapsia, olisin halunnut jättää tämän asian vielä tuonnemmaksi. Tapasin kuitenkin heidät ja mukavia muksuja olivat. Tyttö tutkaili minua aika tarkkaan ja taitaa olla hieman mustis ja epäilevä, etten vain vie hänen paikkaansa. En vie. Itsekkin isin tyttönä tiedän, ettei sellaista paikkaa voi viedä. Jotenkin vain kun tulisi tilaisuuksia enemmän ilmaista se jotenkin.

Lasten tapaamisen jälkeen mun sydän jotenkin suli. Tuntuu niin oikealta tuo ihminen. Kunnes päästiin riidan äärelle. Noh, koko ajan on jotain kiirettä ollut remontin kanssa ja olen ollut apunakin. Sitten hänen kaverinsa kutsui oluelle. Ehkäpä niitä oluita oli sitten pari liikaa ja kotiini palatessa saimme kinan aikaiseksi. Oikeastaan suutuin, koska hän laukoi jotain sellaista, mikä ei kuulunut tilanteeseen mitenkään ja nosti tavallaan itseään hieman ylemmäksi. Riita meni huudoksi. Ilmoitin, että ovi on tuossa, siitä voi poistua.

Seuraavana päivänä hän yritti tulla vastaan, mutta minä en vaan jatkoin kiukuttelua. Sovinnon eleenä rahtasi jopa aiemmin puheenaiheena ollutta vessapaperisäkkiä. Sateessa. Nyt naurattaa, mutta siinä hetkessä kiukkusin vielä enemmän ja oikeastaan sille, että se pentele yritti ystävällisellä tavalla tulla vastaan ja toi mitä oli tarve hankkia autokyydillä, eikä ottanut rahaa vastaan. Riidan jatkuessa sai vielä lisäpuhtia parista muustakin asiasta. Mökötimme molemmat sitten koko päivän ja pyysin sitten vihdoin seuraavana päivänä anteeksi. Anteeksipyynnöt puolin ja toisin.

Onhan se pöhköä riidellä juopuneena. Vaikka väitän edelleen, että aiheesta kimpaannuin. Olisin kuitenkin voinut hieman lieventää nähdessäni, että toinen sentään yritti. Noh sovimme ja elämä jatkuu.

Riita sai oivaltamaan toisesta ja itsestänikin enemmän. Ehkä minun ei tarvitse enää taistella olemassa olostani ihan niin railakkain sanakääntein. Jotain hänenkin täytyy oppia. Kuuntelin seuraavana päivänä jonkun ihmissuhdeterapia- podcastin ja olen nyt sitten muka hirmuisen valaistunut. Ajattelin jakaa sen myös hänelle niin oppiipahan olemaan.

Olemme todella samanlaisia ja riidellessä jopa ajattelin, että hän riitelee samalla tavalla kuin itse. Antamatta periksi tuumaakaan vaikkei edes muista, mistä koko juttu lähti. Ärsytti jossain vaiheessa jopa se ajatus, että jos olen itse tuollainen niin olen kyllä aika ärsyttävä. Kaikkinensa jo niin koomistakin, ettei loppujen lopuksi voi kun nauraa.

Samanlaisuus on ollut kuitenkin hyvästä. Olla samalla aaltopituudella. Ajatella asioista samalla lailla vaikka sitten toimisikin toisin, mutta silloinkin molemmat toimivat yhdessä toisin.

Ainut oikeastaan on ehkä iso kysymysmerkki, mikä pitäisi selvittää, että kuinka minä siihen elämään istun ilman, että minun kuuluisi montaa asiaa muuttaa. Tupakoinnin ehdin jo lopettaa, mutta sorruin siinä kohtaa, kun en saanut nukutuksi. Olen kuitenkin hillinnyt pariin päivässä ja toiminee toistaiseksi hyvin. Riidan jälkeen tosin olen pössytellyt, mutta totesin itse itselleni, että haluan tästä tavasta eroon. Nyt on helpompaa olla ilmankin.

Mietityttää kuitenkin yhtäkkinen muutos yhden ihmisen elämästä neljän hengen populaatioon. Kuinka jaksan ilman, että väsähdän. Lapsiin olisi kiva totuttautua tutummissa ympyröissä, mutta nyt olisimme menossa kahdeksi päiväksi kylpyläreissulle. Samassa huoneessa. 24h/vuorokausi. Keskellä ei mitään. Reissun oli tarkoitus olla korvausta auttamisesta remppa-asioissa, mutta viikonloppuna jätin hommailun väliin. Välillä kieltämättä tuntuu, että hyppäsin jonkun muun elämään ja siihen täytyy vain mukautua. Aikataulut menevät muiden menojen mukaan ja olenko minä itse ihan vielä sellaiseen valmis.

Jostain syystä muuten joka ikinen mies, johon olen törmännyt, on alussa työllistänyt. Aina olen siivoamassa tai muuttamassa. Tämä tosin on ensimmäinen, joka jotenkin on halunnut myös korvata. Noh, täytyy katsella vielä eteen päin. On siinä potentiaalia, kunhan arvailen, mihin se minun sitten riittää.