Laineilla

Elämäni on tosiaankin välillä aallokkoista. Veden virta on kuitenkin kuin hidastetusta filmistä. Kun velloo pohjalla niin se kestää jonkun aikaa, kunnes liukuu kuin itsestään parempaan asemaan aallon harjalle vain rysähtääkseen takaisin pyörteiden kanssa pohjaan. Tätä tämä on ollut aina. Vaikka olisikin hauska kellua tasaisen tyynessä elämän lillussa, olisiko se sitten liian tylsää, eikä hyppyreitä osaisi arvostaa.

Olen kipuillut väsymyksen kanssa toistamiseen. Siitä lähtien, kun rysähdin oikein kunnolla virran vietäväksi, on tullut vähän väliä sellaisia ihmisiä maailmaani, jotka innostavat hetken, mutta käyvät työlääksi. Sitten menee taas virrat ja menee hetki palautuessa. Ajoittain polskuttelen myös koulumaailman pyörteissä. Välillä siellä on niin karmea hälinä, että tekisi mieli  kadota jonnekin pehmustettuun kellarikoppiin nukkumaan ja pysyä siellä.

Yritystä on kuitenkin riittänyt. Aloin ulkoilemaan säännöllisesti. Päätin suorittaa joka päivä arkena normi kotiinpaluu-lenkin päälle toisen ja nautin ulkoilusta. Kävi kuitenkin niin, että olin loppuviikosta jo niin väsynyt, että itkeskelin jossain itsesäälin kourissa ”Melkein-siskolleni”. Olin niin väsynyt, että luulin sitä tilaa masennukseksi. Tietenkin luulin, koska liikunta on aina ennenkin vain piristänyt ja loogisesti liikunnan lisääminen pitäisi piristää enemmän. Daa.

Noh tietenkään ei näin käynyt, joten tarkistelin ja tutkiskelin asiaa tarkemmin. Tutkimuksen lopputulos oli tajuta, että Hei! Minä olen kohta 51 vuotias, loppuun palamisesta toipuva. Oikeastaan vuosikymmenten henkisen kökön keräilystä toipuva, jos totta puhutaan. Ei minun tarvitse suorittaa. Kunhan teen minkä pystyn. Tämä on ollut vaikea käsittää omassa päässä. Se mitä olen tehnyt liikuttaakseni itseäni on tuntunut pliisulta. Ehkä siksi, että entisessä elämässä kaikkinensa on tehnyt aivan liikaa. Ja ennen oli nuorempikin.

Eli homma uusiksi. Kävelin koulusta normi lenkkini joinakin päivinä. Kun päätin hypätä kulkupeleihin niin tein lenkin illemmalla. Sitten intouduin taas uimisesta. Olenkin nyt käynyt muutaman kerran uimassa. Innostuin siitä niin paljon, että olen käynyt nyt joka toinen päivä. Oikeastaan minun uiminen on vesijuoksun ja Hydrohexin yhdistelmä. Aiemmin juoksentelin noin tunnin, mutta nyt päätin, että saa mennä pidempäänkin vesijumpan kanssa. Mihin minulla muka kiire on. Ei mihinkään. Toimii. Nukuin ensimmäisen kerran viikonloppuna täydet unet ja rapiat päälle yli kahteen kuukauteen. Nyt olen ääneen hihkunut kotona, kuinka hyvä oloni on ja mennyt onnellisena nukkumaan.

Yhtenä yönä tosin näin todella kummallista unta. Marko Hietala oli isäni ja Venäjä hyökkäsi Suomeen samalla hetkellä, kun sain kiikutettua Hietalalle vaivoin hankitun isänpäivä leivoksen. Herätessä totesin, että tämä on pakko johtua telkkari ohjelmista. Tuskin mitään enne- unta kuitenkaan.

Veikkaisin, että uinti-innostuksen uudelleen syttymiseen vaikuttaa vahvasti uuden uimapuvun hankinta. Taisi olla viime talvena tai keväällä, kun huitelin menemään edellisen uikkari-vainaan kanssa. Kun tulin kotiin, huomasin järkytykseksi, että persuksen kohdalta oli kulunut melkein läpinäkyväksi. Jostain syystä en sitten intoutunut raahautumaan sovituskoppeihin ja muutenkin alkoi olla bikini-aikakausi tulossa. Biksuissa en kehtaa uimahallissa polskia. Jotenkin takaraivoon on iskostunut ajatus, että uimahallissa on uimapuku soveliaampi. Ainakin tällä kropalla. Olin joskus saanut lahjaksi Tankinin yläosan. Se on ihan toimiva ja nätti, mutta lepattavat helmat tuntuvat oudoilta. Kaapissa on lojunut myös Lidlistä löytynyt passeli tapaus. Siinä ei ole muuta vikaa, kuin, että on pinkki. Se on ollut kaapissa varmaan kolme vuotta, mutten ole rohjennut vieläkään käyttää.

Reppu on pakattu huomiseen pulikointiin. Tuskin maltan odottaa. Onneksi löytyi taas se juttu, mikä kipinän taas sytytti liikkumaan niin, että muutu aivan raunioksi. Lits läts lätäkköelämää.