Sattumien summa

Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi höpötellyt yhtään mitään. Juu kyllä olen arvioinut tälläkin ajalla itseäni, että mitäs väärää sitä aina tekee, jos nurkan takaa hyökkää joku kimppuuni ja miten voi tällaisenkin asian kääntää, että se on ihan ok, koska olen itse tällainen. Kaikkeen ei voi vain kerta kaikkiaan vaikuttaa, olipa sitten kiltti tai ei.  Erikoista on kuitenkin se, että hassuja sattumia on tapahtunut niin, että se on vaikuttanut taas johonkin muuhun ja nyt näyttää suunta hyvältä. Toiveikkaalta.

Kiire. Viimeisen pari kuukautta on ollut kiire opintojen suhteen. Kiire yltyi viimeiselle kahdelle viikolle ja olen aikas tyytyväinen siihen, että tietynlasta stressiä on alkanut sietämään. Ja vieläpä palautuu viikonloppuisin. Jos stressitekijä on minuun kohdistuva tarpeeton arvostelu niin silloin meinaa mennä virrat. Ja jos samassa tilassa on ylivilkasta sekoilu kohkaamista niin se kyllä väsyttää. Mutta silloin kun tulee hyvä pikku paine omaa  tekemiseen ja tässä kohtaa näyttöjen tekemiseen niin jollain hassulla tavalla taas nautin siitä. Jotenkin vain pystyi jopa keskittymään paremmin omaan tekemiseensä.

Opiskeluissa pääsimme toteuttamaan taitojamme asiakkaalle. Menimme sinne ryhmänä ja olimme fyysisesti eri osoitteessa, kuin normaalisti. Eräs aamu tapasin juna-asemalla sattumalta vanhan tutun. Hän oli joskus vuosia sitten houkutellut hakemaan heiltä työpaikkaa. Tässä kohtaa työnhaku oli ollut vasta miettimisasteella, mutta tutun nähdessäni kysäisin, että ei heillä olisi ollut sattumalta nyt paikkoja haettavana. Kyllä on ja lähettää yhteystiedot. Erikoinen sattuma, koska emme ole törmänneet pariin vuoteen ja ei törmätty sen jälkeen enää, kuin vasta torstaina, kun kiittelin mahdollisuuden tarjoamisesta.

Haulla olikin kiire. Samana päivänä pitäisi laittaa hakemus ja näin tein. Hyppäsin siis hieman sivusta kelkkaan mukaan ja kuinka ollakaan, pääsin haastatteluun. Haastattelu meni muuten leppoisasti, mutta mokasin kuitenkin. En osannut piilottaa edellisen työpaikan huonoutta ja sitä pidettiin negatiivisena.  Ymmärrän täysin. Jälkikäteen mietinkin, että samantyyppistä työtä, kuin aiemmin, ei minun kannata hakea. Ammatillinen kokemukseni olisi ollut valtava tähän työhön, mutta kun jäin täysin yksin ja jouduin kaiken kiireessä oppimaan niin takeltelin sillä kokemuksella vastaukset. Menin välillä lukkoonkin, että apua, miten minä tähänkin vastaan, ettei kuulosta niin oudolta. Esimerkkinä nyt vaikka stressin sietokyky ja uuden oppiminen. Juu opin kyllä kummallisen hyvin vaikka aikaa on välillä ollut vartti n. viidenkymmenen säätöruuvin kanssa etsiä hyvä lopputulos. Sitkeydellä, mutta nykyään toivoisin oppimisaikaa ja mahdollisuutta keskittyä siihen uuden oppimiseen. Tröööt! Väärä vastaus. Rehellinen kyllä, mutta rivien välistä saivat hieman negatiivisen asenteen edellistä meininkiä kohtaan. Voi rähmä.

En saanut paikkaa, mutta sain todella hyvää palautetta ja kokemuksen haastattelusta. Enhän ole sellaisessa käynyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olenkin pohtinut, että ns. Tutusta ja turvallisesta on parempi heittäytyä seikkailemaan tuntemattomaan, jossa voin sivuuttaa hieman paremmin nyt ne kauhukokemukset ja keskittyä olennaiseen.

En jäänyt harmittelemaan sen enempää vaan ajattelin, että tässäkin asiassa täytyy nyt kehittyä. Kokemus kuitenkin avasi aivan uudenlaisen vireen. Koska minut tavallaan repäistiin omasta kuplasta yhtäkkiä työnhaun pyörteisiin, mitä olen kyllä miettinyt, mutta hieman arkaillut niin nyt uskallan ja tahtotilakin on aivan toisenlainen. Nyt vedän pääsiäisen hieman happea, mutta ensi viikolla alan tykittämään hakemuksia.

Haastattelu poiki myös jotain muutakin ja hieman yllättävääkin. Olen etsinyt asuntoa. Vaikkakin pidän nykyisen sisustasta niin haluan muualle. Pois tältä alueelta ja rauhallisemmalla parvekkeella, missä voin nauttia vaikka tomaattien kypsymistä seuraillen. Nykyinen parveke on sellainen tuulitunneli ja katupölyn mekka, ettei moinen harmonia sovi mitenkään päin. Taloon on tulossa myös saneeraus, joten pois tästä joka tapauksessa täytyy päästä. Haave on ollut tietyltä alueelta ja laajensin haaveilua junaradan pituudelle melko pitkälle Vantaalle asti. Rupesin kuitenkin silmäilemään muitakin alueita sillä ajatuksella, että, jos saan työpaikan, että olisi helppo kulkea.

Eräs asunto aivan väärästä suunnasta kiinnitti huomioni. Talo olisi saneerattu, eikä remontteja tulisi ihan heti. Päätin kokeilla hakea, jos katsomaan edes pääsisi. Sitten yhdelle viikolle osuikin melkoinen hulabaloo. Työpaikasta tuli ilmoitus, etten tullut valituksi. Koulun työskentelypaikassa meni vedet poikki ja sahasin eri kulkuvälineillä koululle toteamaan, että sielläkin on vedet poikki. Seuraavana päivänä juoksin työmaan avaimien perässä. Olin ns. avainvastaava, mutta  vesihässäkän takia avaimet olivatkin toisella henkilöllä, joka sairastui. Kiire näyttöjen tekemiseen kasvoi ja samaan aikaan sain ilmoituksen asunnosta, että olisin jonossa ensimmäinen . Kotona ensitöikseni tekemään varaus, jotta pääsisin katsomaan. Lisää hulabaloota viikolla, mukaan lukien eväiden unohduksia. Asunto näyttö osui päivälle, jolloin olin syönyt huonosti, valtava kiire härdelli takana ja mietin verensokerivajeessa, että tämä olisi kaikista huonoin päivä kävellä ventovieraan kotiin tuijottamaan seiniä. Olin aiemmin käynyt vakoilemassa taloa ja ollut tunnelmassa njääh… ehkä ei, mutta kurkkaan kuitenkin. Nyt menin sillä samalla asenteella, että njääh katsomaan sisätilat.

Ovi aukesi rappukäytävään ja bum! Samalla sekunnilla tulvahti lämpö sieluuni. Astuin sisään ja taisin ihan ääneen hokea, että tämähän on kiva, ei vitsit, tämähän on minun koti. Oih ja voih ja ihailun huokauksia. Asukas, nuorehko mieshenkilö koitti olla kohtelias, mutta huomasin mikroilmeessä pientä silmien muljautusta, että mee jo pois hekumoimasta siitä, nainen. Ymmärsin sentään lähteä vaikka olisin niin hirmuisesti halunnut jäädä vielä sisustelemaan.

Kotona zekkasin vielä kulkuyhteydet kertaalleen ja tajusin, että kyllä sieltä joka paikkaan pääsee näppärästi. Hyväksyin tarjouksen. Reilu viikko paperihässäkkää kaiken sen muun hulabaloon kera ja nyt virallinen sopimus on tehty ja heinäkuussa pääsen muuttamaan.

Torstaina koulu loppui ja nyt vihdoin iski tajuntaani, että tämä välivaihe väliaikaisesti tässä asuessa on tosiaankin päättymässä. Olen toipunut hyvin ja nyt alkaa olla sellainen olotila, että kaikki alkaa olla tasapainossa. Muuttorumba tietty tulee, mutta jollain perverssillä tavalla pidän muuttorääkistä. Se on aina uuden alku. Toipumiseen tarvitsin omaa tilaa ja virtasyöppöjen poiston. Kävi mielessä sekin, että päätös muuttaa kokonaan muualle toi toisenlaista energiaa muutenkin. Pieniä hyviä juttuja on tapahtunut ja ne ovat tuoneet positiivista uskoa, että jokohan tässä oikeasti alkaa maailma normalisoitumaan järjelliselle tasolle.

Niitä pieniä hyviä juttuja:

Taisteluparini koulusta, ADHD-kaveri, jolle olen ollut välillä pahastikin allerginen. Hänen kanssaan löydettiin lopulta ihan hyvä tiimi. Vaikka otimme yhteen lukuisia kertoja, kun hän syytteli minua omista sekoiluistaan niin jossain vaiheessa saatiin sellainen ymmärrys itse tekemisestä, että vietiin hienosti maaliin saakka. Vielä viimeisenä päivänä työmaalla olisi kärpänen katossa pyörtynyt meidän keskustelusta ja siitä, että kaiken sen sekoilun jälkeen lähdimme työt tehtynä tyytyväisin mielin pois. Ehkäpä kärsivällisyyteni karvan verran kasvoi. Ihan hitusen vaikka kehitettävää on vielä rutkasti hillitä itseään keskustelussa, missä kaveri taikoo rakennukseen ylimääräisiä rappusia paikkaan, missä niitä ei edes ole. Hmm.. Mitenkähän se Jeesuksen ihmeteko muuten oikeasti meni? Veden muuttaminen viiniksi? Olikohan hänelläkin samanlainen tapa vain inttää jotain todeksi, mitä ei ollut olemassa. Mene ja tiedä. Tulipahan vain yhtäkkiä mieleen.

Eräs päivä kiroilin melkein- siskolleni, että hitsi vie, kun ei ole yhtäkään kaveria/tuttua, jolla olisi auto ja kykyä kantaa mitään. Helpottaisi kummasti muuttamisessa. Useampia olen itse autellut, mutta kun se ei vain kerta kaikkiaan kulje, kuin yhteen suuntaan. Noh, tapasin sen saman naisen uudelleen, jonka kautta pääsin työhaastatteluun. Kiittelin kokemuksesta ja kerroin löytämästäni asunnosta. Poks! Tarvitsetko muuttolaatikoita. Olisi 12 kappaletta lainata. Tuo ne maanantaina niin pääsen pakkaamisessa alkuun. Uskomatonta! Pähkäilin, miten voisin korvata avun rahapulassa. No, kahvipaketti saa nyt riittää ja auttelen sitten, kun apua tarvitsee.

Olen usein ihmetellyt, että elänkö jollain vieraalla planeetalla. Iso osa ihmisistä ovat niitä iilimatoja, että kerran tutustuessaan ja päästäessä omaan maailmaan alkavat kuppaamaan kaiken. Kun taas koettaa keskustella jostain jonkun kanssa, ne jutut ovat aina jotenkin niin kaukana ääripäässä omasta maailmasta, ettei sellaista järkevää turinaa välttämättä löydy mistään. Itselle sopivana pidän siis sellaista keskustelua, mikä ei liittyisi joka ikinen kerta vaikkapa huumeisiin, alkoholiongelmiin tai väkivaltaan. Tai löytyisi vaikkapa edes yksi yhteinen mielipide. Vaikkapa pystyisi juttelemaan telkkariohjelmasta, jos ei muusta. Joskus kun olen lähtenyt tälle tielle, on saattanut olla tuskien taival löytää edes yhteinen ohjelma. Kun kehuin jotain näyttelijää niin aina se kehuttu oli jollain tapaa täys p… tämän toisen mielestä. Kyllä se tyrehdyttää aika nopeasti halut höpöttää yhtään mistään, kun kaikkeen tulee vastustusta. ”Hyvää huomenta!” ”Mitä hyvää tässä muka on?” Melkein -siskoa lukuun ottamatta juttukaverit kutistuivat naapurin pappaan. Koululla toki oli joitakin hyviä turinoita, mutta melko suppeilla aiheilla. Naapurin pappa on jotenkin liikkis, ja hieman koominenkin. Hän on tieteilijä. Mistä tahansa olemme lähteneet jutuissa liikkeelle niin olen päätynyt latinan kielisen sanaston pyörremyrskyyn. Saanut fysiikan luentoja jne. Kaikesta huolimatta aika kaukana tämäkin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Naapurirapussa asuu pariskunta ja aina olemme tervehtineet. Miehen olen nähnyt useammin, mutten ole kertaakaan kahteen vuoteen tässä asuessani jutellut kummankaan kanssa. Oli vaalipäivä ja satuin tupruttelemaan keuhkojani kappaleiksi, kun tämä mies käveli moikaten ohi. Hän oli melkein ovella, kun kääntyikin ja käveli juttelemaan vaaleista ja äänestämisestä. Saimme aikaiseksi mielettömän virkistävän keskustelun rönsyillen moneen muuhunkin aiheeseen. Samantyyppisellä huumorintajulla varusteltuna se hetki oli niin hersyvä ja antoisa, että virkistyin. Naapurit lähtivät sitten reissuun. toivotin hyvää matkaa ja nyt en olekaan vähään aikaan nähnyt.

Jotakin kummaa on tapahtunut kärsivällisyydelle. Uhmasin luontoa ja nakkailin myytäviä tavaroita nettikirppikselle. Olen 15 euron ja yhden ilmaisen tuotteen eteen tehnyt töitä monen monta tuntia vastaillen miljoonaan viestiin. Totta kai peruutuksia tuli ja nyt se rumba alkoi uudelleen. Enkä ole menettänyt elämäniloani vielä kertaakaan. Pikkuhiljaa nuo tavarat tuosta lähtee. Jopa ne kalliimmatkin. Vaikuttaa lupaavalta.