Elämisen kurssi pikajuoksu-versiona
Olin paljon puinut Kivimiehen (edellinen tarina) käytöstä ja omaa osuuttani kerätä kaikki kummajaiset elämän mittaiseen elokuvaani. Päädyin yhtäkkiä ajattelemaan, että miksi aina jauhan viimeisintä kummaa. Miksi en koskaan käsittele sitä ensimmäistä.
Olen yrittänyt ymmärtää, miksi eteeni on pamahtanut huikea määrä persoonallisuushäiriöistä populaa. Koska olen tottunut siihen. En ole osannut osoittaa rajoja. Tai itseasiassa minulle juuri selvisi, että olen rajoja kyllä osannut asettaa, mutta liian hitaasti.
Sitten yhtäkkiä mieleeni juolahti, että miksipä en käyttäisi nykyteknologiaa purkaakseni äitini ja minun suhdetta. Olen aina tiedostanut, että suhde ei ole ollut normaali. Olen aikuisella iällä tunnistanut narsismia, mutta en ole varsinaisesti tajunnut sitä, kuin vasta nyt.
Aloitin maanantaina ja lopetin viikon päästä. Iltaisin purin erilaisia tapahtumia lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoren aikuisen matkasta kolmen eri narsistisen aikuisen kyydissä.
Olen yrittänyt kirjoittaa äidistä useasti, mutta se jää aina torsoksi. En ole päässyt eteenpäin.
Nyt kun purin ne pötköön, en ihmettele yhtään, että väsähdin. En ihmettele, että minusta on haistanut helpon uhrin.
Ihmettelen, että olen hengissä. Ihmettelen etten ole alkoholisti tai sortunut huumeisiin, vaikka tänä vuonna olenkin rillutellut normaalia enemmän. Osaan pitää itseni kuitenkin balanssissa. Ihmettelen, että olen jotakuinkin järjissäni.
Lapsuuteni nuoreen aikuisuuteen asti on sisältänyt lukuisia määriä manipulaatiota, alentamista, julkista ja kodin sisällä tapahtuvaa nöyryyttämistä, suoraa haukkumista, ansojen virittämistä, provosointia, totaalista tunteettomuutta.
Äitipuolen astuessa kuvioihin homma jatkui taas hetken huilin jälkeen. Jo ensitapaaminen oli erikoinen. Ehkä jopa laskelmoitu aiheuttamaan epämiellyttävää olotilaa, jotta järjellisen ja normaalin suhteen luominen olisi vaikeaa. Tavoitteena kai, että mahdottomassa tilanteessa isän olisi pitänyt valita nainen, eikä alaikäistä lastaan. Isäni oli toki mahdottomien tilanteiden kourissa useinkin, muttei sentään tyhmä.
Muuttaessani pois kaupungista näiden kaheleiden luota tätini luo, homma jatkui eri muodossa. Törkeää taloudellista hyväksikäyttöä manipuloimalla. Alkoholismin asuintoverina selviämistä jne.
En tässä tarkemmin kerro tapahtumia koska nyt aika ei riitä. Ja oikeastaan tänään kohtaa en halua uppoutua liiaksi. Prosessini on vielä kesken. Mutta tuo ihmeellinen oivallus teetti viikon mittaisen intensiivisen käsittelyjakson. Päivisin kävin töissä ja iltaisin tein töitä itseni kanssa. Olin väsynyt, mutta suru sai tulla ja se alkoi saman tien keventää oloani.
Olen turvautunut jo poppakonsteihin. Kynttilärituaaleihin ja universumille kiljumiseen, mutta tämä on tehokkain tapa. Ei kierrä eikä kaarra vaan ottaa vihdoin ne vanhat asiat pöydälle, tutkii aikansa, purkaa osiin ja pala kerrallaan heittää pois.
Uusi viikko alkoi huikealla vireellä. Maanantai meni mukavalla otteella töissä. Tiistaille ei keikkaa tullut, joten päätin lähteä pitkästä aikaa kuntosalille ja uimaan. Ai että nautin, koska edellisen kerran kävin salilla kaksi vuotta sitten ja hyydyin melkein heti. Energiaa ei kerta kaikkiaan ollut liikkumiseen. Nyt se on tullut takaisin ja liikunnasta saa iloa.
Juuri ennen kun lähdin liikkeelle, sain tekstiviestin. Kysyivät eräästä paikasta, että kiinnostaisiko kolmen kuukauden pesti. Olivat kuulleet minusta positiivista palautetta ja pyysivät juuri minua heille töihin. Totta kai otin ehdotuksen vastaan. Itsetunto kimposi korkealle.
Keskiviikkona käväisin keikkatöissä uudessa paikassa. Sain tietää hommista kymmenen minuuttia ennen kuin pinkaisin bussipysäkille. Kello oli yhdeksän ja ehtisin just perille, kun vuoro alkaisi. Ei voi olla todellista. Pysäkille oli klompsimassa Kivimieskin. Kun hän näki minut niin säpsähti. Perääntyi takaisinpäin ja jäi odottamaan bussia vimmatusti puhelintaan näpytellen. Hetken aikaa kroppani reagoi. Hermostossa alkoi säkenöimään, mutta sain kun sainkin itseni rauhoitettua. Napit korville ja tuijottelemaan kaukaisuuteen.
Hyppäsin puolityhjään bussiin ja mies käveli etummaisille penkeille kasvot minuun päin. Että ärsytti, mutta kappas kun oli kauniita ruskan värejä tien vieressä.
Poistuin aiemmin vaihtobussiin ja jatkoin elämääni.
Torstaina käväisin tulevassa paikassa näyttäytymässä. Palatessa sain paljon aikaiseksi kotona ja intouduin jopa pohtimaan kahden kuukauden päässä häämöttävään tapahtumaan asua. Energiaa siis pukkaa ja intoa.
Tänään perjantaina oli luvassa lyhyt 4,5 tunnin keikka tutussa paikassa. Kävelin pysäkille ja n. 20 yli kymmenen bussiin. Ei voi olla todellista. Kivimies haahuili samaan aikaan taas. Nyt hän jämähti paikoilleen perääntyi ja alkoi taas vimmatusti näpyttämään puhelintaan. Nyt hän jäi todella kauas, enkä voinut olla ottamatta valokuvaa. Samaan aikaan nauratti, mutta ärsyttikin. Tuli mieleeni, että hän on yrittänyt langettaa päälleni hullun leimaa. Nyt varmaan puhelin sauhusi, että se hullu akka seuraa häntä ja kyttää pysäkillä. Ei! Se hullu akka, joka ei ilmeelläänkään reagoi, eikä anna mitään huomiota, on menossa töihin. Keikkatöihin, jossa aika ja paikka ovat muuttuvaisia.
Tällä kertaa pärstä oli menosuuntaan, joten sain uppoitua podin kuunteluun ihan rauhassa.
Mietin, että tämä mies on ensin liehitellyt, saanut haluamansa, sitten jättänyt odottamaan heitellen viestejä ja lupauksen tuliaisista ilman aikomustakaan nähdä ja tutustua. Kun toimintatapa ja valheet selvisivät ja viimeistään silloin loppui huomion saanti, kerjäsi hän itse sitä huomiota. Kun ei saanut niin alkoi levittämään minusta luonnehdintaa, että olisin hullu. Tätä suurta hulluutta lähetti onkimaan ja todistamaan ystävänsä ja reisille se meni sekin yritys. Nyt kun olen kuuromykkänä samalla pysäkillä ja bussissaniin maineeni on tässä kohtaa melko varmasti jonkin sortin pakkomielteinen häirikkö ja vainoan häntä.
Voisin lyödä vetoa, että tämän ihmisen päässä on melkoinen käsikirjoitus ihmisestä, joka luuli tutustuvansa kerrankin kivaan tyyppiin ja kun ei sitten tälläkään kertaa ollut niin heittäytyi reagoimattomaksi. Hän taitaa uskoa siihen itsekin. On vain niin käsittämätöntä, että kuitenkin miehenä, päällikön asemassa hulppealla palkalla pelkää bussipysäkillä töröttävää persaukista keittiöiden keikkatyöläistä.
Tänään kuitenkin alkoi mietityttämään, että tämän kaltainen ihminen, joka keksii tarinoita, niin saadessaan muut ihmiset uskomaan ja toimimaan niin onkohan minulla syytä pelätä, että joku käy vielä kimppuuni.
Sain oman elämäni käsittelystä valtavasti voimaa. Oikeastaan sitä on ollut aina vaikka jossain vaiheessa ne voimat hupenivat. Nyt se voima on tullut takaisin. En aio edelleenkään reagoida mieheen ja ennen pitkää selviää muillekin asioiden todellinen laita, jos hän paljonkin valheitaan virittelee. Kunhan tässä ei tosiaan käy huonosti.
Olen yrittänyt ymmärtää, miksi eteeni on pamahtanut huikea määrä persoonallisuushäiriöistä populaa. Koska olen tottunut siihen. En ole osannut osoittaa rajoja. Tai itseasiassa minulle juuri selvisi, että olen rajoja kyllä osannut asettaa, mutta liian hitaasti.
Sitten yhtäkkiä mieleeni juolahti, että miksipä en käyttäisi nykyteknologiaa purkaakseni äitini ja minun suhdetta. Olen aina tiedostanut, että suhde ei ole ollut normaali. Olen aikuisella iällä tunnistanut narsismia, mutta en ole varsinaisesti tajunnut sitä, kuin vasta nyt.
Aloitin maanantaina ja lopetin viikon päästä. Iltaisin purin erilaisia tapahtumia lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoren aikuisen matkasta kolmen eri narsistisen aikuisen kyydissä.
Olen yrittänyt kirjoittaa äidistä useasti, mutta se jää aina torsoksi. En ole päässyt eteenpäin.
Nyt kun purin ne pötköön, en ihmettele yhtään, että väsähdin. En ihmettele, että minusta on haistanut helpon uhrin.
Ihmettelen, että olen hengissä. Ihmettelen etten ole alkoholisti tai sortunut huumeisiin, vaikka tänä vuonna olenkin rillutellut normaalia enemmän. Osaan pitää itseni kuitenkin balanssissa. Ihmettelen, että olen jotakuinkin järjissäni.
Lapsuuteni nuoreen aikuisuuteen asti on sisältänyt lukuisia määriä manipulaatiota, alentamista, julkista ja kodin sisällä tapahtuvaa nöyryyttämistä, suoraa haukkumista, ansojen virittämistä, provosointia, totaalista tunteettomuutta.
Äitipuolen astuessa kuvioihin homma jatkui taas hetken huilin jälkeen. Jo ensitapaaminen oli erikoinen. Ehkä jopa laskelmoitu aiheuttamaan epämiellyttävää olotilaa, jotta järjellisen ja normaalin suhteen luominen olisi vaikeaa. Tavoitteena kai, että mahdottomassa tilanteessa isän olisi pitänyt valita nainen, eikä alaikäistä lastaan. Isäni oli toki mahdottomien tilanteiden kourissa useinkin, muttei sentään tyhmä.
Muuttaessani pois kaupungista näiden kaheleiden luota tätini luo, homma jatkui eri muodossa. Törkeää taloudellista hyväksikäyttöä manipuloimalla. Alkoholismin asuintoverina selviämistä jne.
En tässä tarkemmin kerro tapahtumia koska nyt aika ei riitä. Ja oikeastaan tänään kohtaa en halua uppoutua liiaksi. Prosessini on vielä kesken. Mutta tuo ihmeellinen oivallus teetti viikon mittaisen intensiivisen käsittelyjakson. Päivisin kävin töissä ja iltaisin tein töitä itseni kanssa. Olin väsynyt, mutta suru sai tulla ja se alkoi saman tien keventää oloani.
Olen turvautunut jo poppakonsteihin. Kynttilärituaaleihin ja universumille kiljumiseen, mutta tämä on tehokkain tapa. Ei kierrä eikä kaarra vaan ottaa vihdoin ne vanhat asiat pöydälle, tutkii aikansa, purkaa osiin ja pala kerrallaan heittää pois.
Uusi viikko alkoi huikealla vireellä. Maanantai meni mukavalla otteella töissä. Tiistaille ei keikkaa tullut, joten päätin lähteä pitkästä aikaa kuntosalille ja uimaan. Ai että nautin, koska edellisen kerran kävin salilla kaksi vuotta sitten ja hyydyin melkein heti. Energiaa ei kerta kaikkiaan ollut liikkumiseen. Nyt se on tullut takaisin ja liikunnasta saa iloa.
Juuri ennen kun lähdin liikkeelle, sain tekstiviestin. Kysyivät eräästä paikasta, että kiinnostaisiko kolmen kuukauden pesti. Olivat kuulleet minusta positiivista palautetta ja pyysivät juuri minua heille töihin. Totta kai otin ehdotuksen vastaan. Itsetunto kimposi korkealle.
Keskiviikkona käväisin keikkatöissä uudessa paikassa. Sain tietää hommista kymmenen minuuttia ennen kuin pinkaisin bussipysäkille. Kello oli yhdeksän ja ehtisin just perille, kun vuoro alkaisi. Ei voi olla todellista. Pysäkille oli klompsimassa Kivimieskin. Kun hän näki minut niin säpsähti. Perääntyi takaisinpäin ja jäi odottamaan bussia vimmatusti puhelintaan näpytellen. Hetken aikaa kroppani reagoi. Hermostossa alkoi säkenöimään, mutta sain kun sainkin itseni rauhoitettua. Napit korville ja tuijottelemaan kaukaisuuteen.
Hyppäsin puolityhjään bussiin ja mies käveli etummaisille penkeille kasvot minuun päin. Että ärsytti, mutta kappas kun oli kauniita ruskan värejä tien vieressä.
Poistuin aiemmin vaihtobussiin ja jatkoin elämääni.
Torstaina käväisin tulevassa paikassa näyttäytymässä. Palatessa sain paljon aikaiseksi kotona ja intouduin jopa pohtimaan kahden kuukauden päässä häämöttävään tapahtumaan asua. Energiaa siis pukkaa ja intoa.
Tänään perjantaina oli luvassa lyhyt 4,5 tunnin keikka tutussa paikassa. Kävelin pysäkille ja n. 20 yli kymmenen bussiin. Ei voi olla todellista. Kivimies haahuili samaan aikaan taas. Nyt hän jämähti paikoilleen perääntyi ja alkoi taas vimmatusti näpyttämään puhelintaan. Nyt hän jäi todella kauas, enkä voinut olla ottamatta valokuvaa. Samaan aikaan nauratti, mutta ärsyttikin. Tuli mieleeni, että hän on yrittänyt langettaa päälleni hullun leimaa. Nyt varmaan puhelin sauhusi, että se hullu akka seuraa häntä ja kyttää pysäkillä. Ei! Se hullu akka, joka ei ilmeelläänkään reagoi, eikä anna mitään huomiota, on menossa töihin. Keikkatöihin, jossa aika ja paikka ovat muuttuvaisia.
Tällä kertaa pärstä oli menosuuntaan, joten sain uppoitua podin kuunteluun ihan rauhassa.
Mietin, että tämä mies on ensin liehitellyt, saanut haluamansa, sitten jättänyt odottamaan heitellen viestejä ja lupauksen tuliaisista ilman aikomustakaan nähdä ja tutustua. Kun toimintatapa ja valheet selvisivät ja viimeistään silloin loppui huomion saanti, kerjäsi hän itse sitä huomiota. Kun ei saanut niin alkoi levittämään minusta luonnehdintaa, että olisin hullu. Tätä suurta hulluutta lähetti onkimaan ja todistamaan ystävänsä ja reisille se meni sekin yritys. Nyt kun olen kuuromykkänä samalla pysäkillä ja bussissaniin maineeni on tässä kohtaa melko varmasti jonkin sortin pakkomielteinen häirikkö ja vainoan häntä.
Voisin lyödä vetoa, että tämän ihmisen päässä on melkoinen käsikirjoitus ihmisestä, joka luuli tutustuvansa kerrankin kivaan tyyppiin ja kun ei sitten tälläkään kertaa ollut niin heittäytyi reagoimattomaksi. Hän taitaa uskoa siihen itsekin. On vain niin käsittämätöntä, että kuitenkin miehenä, päällikön asemassa hulppealla palkalla pelkää bussipysäkillä töröttävää persaukista keittiöiden keikkatyöläistä.
Tänään kuitenkin alkoi mietityttämään, että tämän kaltainen ihminen, joka keksii tarinoita, niin saadessaan muut ihmiset uskomaan ja toimimaan niin onkohan minulla syytä pelätä, että joku käy vielä kimppuuni.
Sain oman elämäni käsittelystä valtavasti voimaa. Oikeastaan sitä on ollut aina vaikka jossain vaiheessa ne voimat hupenivat. Nyt se voima on tullut takaisin. En aio edelleenkään reagoida mieheen ja ennen pitkää selviää muillekin asioiden todellinen laita, jos hän paljonkin valheitaan virittelee. Kunhan tässä ei tosiaan käy huonosti.