Hämmentävää, mutta totta.

Kesäkuussa olin siis tuoreille työttömille tarkoitetulla valmennus-kurssilla. Pääni oli vielä melkoisen pyörällä suunnitellessa valmentajan kanssa tulevaisuutta muutoksien keskellä. totesin, että tässä kohtaa olisi paras vaihtoehto koulutus ja löysinkin sopivan vaihtoehdon.
Kun olin tehnyt päätöksen ja hakenut koulutukseen, en nähnyt enää muita vaihtoehtoja. Jotenkin pitäisi ketkutella kuitenkin lokakuun loppuun, jolloin kurssi alkaisi.
Valmentajani kanssa käydyissä keskusteluissa hän yritti kyllä patistaa työnhakuun, mutta minä yritin selittää, että olen menossa kouluun, joten tähtäin on siinä. Jossain vaiheessa valkku uskalsi heittää sen vaihtoehdon ilmoille, että entä, jos et pääse sinne niin lupaahan sitten viimeistään vakavammin etsiä töitä. Rehellisesti sanottuna, minun fiilikset olivat niin epäuskoiset, että miten niin en pääse? Minähän olen menossa kouluun ja piste. Mutta ookoo, JOS en pääse niin siinä tapauksessa totta kai otan toisen vaihteen työnhakuun päälle, mutten aio nyt sotkea tätä kuviota minkä olen päättänyt.
Eli sitten täyttämään joutilaan aikaa. Keikkailin tiski-hommissa. Kaksi kivaa paikkaa osui kohdille ja molemmissa sain itsetuntoa kohotettua vähän takaisin päin. Vaikka toisessa paikassa olikin tämä kiihkouskovais-episodi ja sen jälkeen samaisen hemmon kanssa isohko kiista salaattikipon kohtalosta…*huokaus* niin silti jäi uskomattoman hyvä fiilis noista ihmisistä noissa paikoissa. Verrattuna tähän pitkään työsuhteeseen aiemmin niin tämmöisiä tyyppejä olisi oikeasti kaivannut työkavereikseen. Kannustavia, ajoittain sain kehuja työpanoksestani ja viime viikolla jopa yksi ihmetteli, että miksi ihmeessä en jäisi vakkariksi tuonne. Nooh ööh… Ei sillä ihan elä ja työ on oikeasti todella raskasta viittä vaille viisikymppiselle raajarikolle, joka vieläkin tuntuu väsähtävän. Viime viikolla tein ensimmäisen kerran tammikuun jälkeen neljä päivää hommia ja lauantai menikin sitten krapulaisena. Tosin se krapula oli tuotettu ilman juomaa, Pelkällä työllä.
Yhden päivän käytin haastatteluun. Pääsin vihdoin haastatteluun koulua varten. En siis päätöstä ollut vieläkään kuullut, koska tämä oli haastattelu, mutta en varmaan ikinä ole näin itsevarman rennosti haastattelussa ollut. Kerroin avoimesti väsymyksestä ja sitä tentattiin aika lailla, että jaksanko paneutua kouluun vai keskeytänkö heti kahden viikon päästä. En keskeytä. Minä suoritan sen vaikka konttaamallla, jos tilanne niin vaatii.
Parin päivän päästä ilmoittaisivat, jos pääsen. Hakijoita on kuitenkin 60 ja 20 otetaan sisään. Jos mitään ei kuulu niin ei ole onni suosinut, mutta jos suosii niin pikku viiveellä torstaina ilmoitetaan. Työkkärin sivuilta voi käydä varmistamassa.
Torstaina laskeskelin, että haastattelut loppuvat varmaankin neljän kieppeillä tai vähän aiemmin. Virka-aika varmaankin neljän viiden aikaan. Hetken varmaan pohtivat, mutta kuuden kieppeillä pitäisi viiveineen olla päätös tullut. Tulin kotiin töistä viideksi. Avasin koneen ja TE-sivut. Ei vastausta. Vähän yli kuusi kävin uudelleen katsomassa. Ei vastausta.
Kyllä harmitti, mutta samaan aikaan epäuskoinen olotila. Totesin viestissä kaverilleni, etten tainnut päästä kouluun. Täytyy keksiä nyt sitten jotain muuta. On kuitenkin niin ristiriitainen olo, että tiedän luissani, että sinne pääsin vaan kukaan ei ilmoita minulle siitä mitään. Näin itseni saavan tätä kautta työpaikankin ja touhusin mielessäni opintojen parissa. Nauratti itseänikin ajatus, että pitäisikö soittaa ja kysyä, että ”Tuota noin, minä kun olen kesäkuusta ollut menossa opiskelemaan syksyllä niin tässä on vain sellainen hassu pieni yksityiskohta vaan, että olette unohtaneet minut hyväksyä kurssille, mitäs tehdään?” No jätin puhelun tekemättä. Aika pirullinen fiilis kyllä oli, kun piti luovuttaa ja alkaa miettiä tosissaan työn hakua.
Ollakseni rehellinen niin, jotenkin en ihan vielä ole valmis ajatukseen, että joutuisin suorittamaan kahdeksan tunnin maratoneja puntteja jaa perunasäkkejä raahaten viisi päivää viikossa. Kouluttamattomana vaihtoehtoja ei hurjan paljon ole. Mietin muita koulutuksia, että pystyisinkö ikuisuuden fyysistä työtä tehneenä istumatyöhön, jos kouluttautuisi siihen suuntaan. Vaihtoehtoja kävin läpi ja totesin, että teen seuraavan päivän sovitut hommat, vietän viikonlopun ja maanantaina alan ratkomaan tulevaisuutta ajan kanssa. Olen vihdoin oppinut, että kaikkea ei heti ja nyt tarvitse tehdä, koska siitä ei synny kuin paniikki. Laitoin leffan pyörimään ja sapuskaa huulille ja näillä mennään.
Puhelin kilahti. Mainos. Hetken päästä uudelleen. Mainos. Ihmettelin, että kumma, kun noitakaan ei ole tullut viesteinä pitkään aikaan niin tänään oikein härnää. Vartin yli kahdeksan kilahti taas ja mietin, että mitähän nyt markkinoidaan. Sieltä se sitten tuli. Olette tulleet valituksi sille ja sille kurssille. Sitten niitä ilmoituksia tuli sähköpostiin, omapostiin, sinne ja tänne. Piru vieköön, minä päätin, että menen sinne niin nyt sitten menen.
Nyt on niin paljon varmempi olo. Energiaa ryöpsähti ilmoituksesta ämpärillinen. Nyt minulla on oikeasti joku suunta ja mahdollisuus. Vaikka näen itseni jostain syystä tuon kautta saadussa työpaikassa, mikä sinänsä ei niin ihmeellinen ole niin voihan toki poikia jotain vielä jännempää.

Olen miettinyt tahtotilaa. Aiemmin valokuvauskurssille hakiessa oli samanlainen tahtotila. Se tuli jostain syvältä. Asia, johon et itse voi vaikuttaa, mutta tiedät pääseväsi. Näet itsesi siellä. Kyseiselle kurssille oli niin paljon hakijoita, että ilmoittivat, ettei sinne välttämättä pääse. Olin niin varma, että en kyennyt uskomaan vaihtoehtoa, etten pääse. Perustivat sitten kaksi ryhmää, joista toiseen pääsin.
Sama nyt. On haasteellista saada vaikkapa valmentaja uskomaan, että minä menen kurssille, kun tiedät sen kyllä itse luissasi ja joka solussa, mutta päätökset ovat muista ihmisistä kiinni.
Olen kaivannut aina järjellistä parisuhdetta. En ole kuitenkaan uskonut siihen itsekkään niin tahtotila ei ole niin vahva. Olen myös joskus kokeillut manifestointia vaikkapa lottovoittoon. Siinäkin on ollut epäilyksen hiukkanen mukana. Nuo koulutukset ovatkin toista luokkaa. Usko on ollut niin vahva, ettei minkään näköistä rakoa ole ollut, mistä pienen pieni epäröinnin hiukkanen mahtuisi mukaan pilaamaan mahdollisuuksia.
Tätä täytyy harjoittaa. Jospa saan joskus lotto-numeroita luetellessa niin vahvan luottamuksen, että onnistuu.

Ensi viikolla siis koulun penkille. Tuskin maltan odottaa.