Läikähdyksiä

En käsitä, miten aika hujahtaa niin hurjaa vauhtia. Näillä mennään kuitenkin ja näköjään lujaa.

Ihmettelinkin aiemmin, kuinka kauan virtaa riittää, kun akkuja on saanut ladatuksi. Meni siinä hetken aikaa. Reilun kuukauden painelin tukka putkella ja aloin ihmettelemään, kun pinna alkaa olla kireänä. Olen toki tehnyt kivoja juttuja. Kodin sisustamista, maalailua, taidepaja-touhuilua ystävän luona, koiran hoitoa.. Baarissakin tuli hummattua heti ruljanssin alkumetreillä. Sellaista ehjää omaa viikonloppua ei kuitenkaan ole ollut. Sunnuntaisin, ainoana ns. omana vapaana olen hätäpäissäni siivonnut ja hetken yrittänyt palautua ja sitten onkin viikko alkanut uudelleen.

Vaihdoin työharjoittelun takaisin koulun penkille ja samalla muuttui päivärytmi. Työharjoittelun tavoitteet tulivat täytettyä ja ajattelin hyödyntää loppuajan oikeasti oppimalla, kuin tehden suhteellisen yksinkertaista hommaa monta kuukautta. Kannatti. Koulussa olen ehtinyt tekemään jo kolme projektia ja opettaja on ollut tekeleisiini tyytyväinen. Samalla olen oppinut uusia tekniikoita siihen mitä teen. Nauttien joka hetkestä vaikka välillä on selkeästi meinannut väsähtää.

Viime viikolla alkoi perjantaina hermoissa kuitenkin napsahtaa. Tiuskin jopa kaverillenikin, joka oli pitkin viikkoa ehdottanut minulle jatkuvasti vapaa-ajan tekemistä. Koiran ulkoilutusta, huonekalujen raahaamista ja ihan vain hengailua. EI. Tarvitsisin ihan oman viikonlopun. Ja omaa aikaa itseni kanssa. Ja sen vietin. Siivosin perjantaina ja lauantaina kävin Kaapelitehtaalla. Valokuvataiteen museo, Ravintolamuseo ja Teatterimuseo. Pitkästä aikaa palloilin kulttuurin ja taiteen seassa nauttien täysin siemauksin. Pois lähtiessä mietin, että tekisi mieli siemailla myös lasillinen punaviiniä. Kurvasin Alkoon ja ostin pienen putelin punaviiniä, jota siemailin monen monta tuntia kynttilän valossa ja rentouduin. Sunnuntaina perinteinen retki kierrätyskeskukseen kyttäämään ruokapöytää ja lipastoa. Ei ollut, mutta Maya-jumala patsas tarttui mukaan. Ei se mikään kaunistus ole, mutta obsidian kiveä tai laavalasiahan se oikeastaan on. Kaikki kivet mahtuu aina kyytiin.

Tämä viikko onkin ollut aivan eri virroilla. Eli kannattaa välillä ottaa se oma aika. Tehdä jotain sellaista kivaa, minkä kokee tärkeäksi. Antaa kummasti puhtia. Nyt ei rasita ajatus kyläillä taas ystävälläni huomenna.

Tänään tapahtui jotain todella kummallista. Oikeastaan sitä kummallista on piipahdellut mututuntumana silloin tällöin pitkin tätä koulussa olemisen jaksoa. Noh, välillä olen ollut pahalla tuulella itseni kanssa. Melkein raivonakin vain lukiessani uutisia Gazan tilanteesta. Siitä ajatuksia enemmän joskus muulloin ihan omaan reportaasiin, jos suinkin saan kirjoitettua. Kuitenkin aihe on avannut silmiäni entistäkin suvaitsevammaksi, mutta…Vaikka kuinka yrittäisi olla ystävällinen ja jutella niitä näitä niin yksi asia saa kiehahtamaan. Kolmannen asteen kuulustelu heti kättelyssä. Eli koulussani opiskelee vanhempi herra jostain Lähi-idästä. Kahvitauolla hän rupesi juttelemaan ja sehän on minusta vain mukavaa, olenhan puhelias muutenkin. Mutta saman tien kyselytulva: Asutko yksin, missä asut, kerrostalo vai omakotitalo, oletko naimisissa, onko sinulla miestä, onko sinulla lapsia….. En voi sille mitään, mutta kun noita kyselysarjoja on tullut jo niin monta kertaa ja rehellisesti vastanneena seuraava on, että haluatko seurustella. Jopa parikymppinen kloppi udellut tätä tällaiselta hyvin monissa liemissä kypsyneeltä. Minulla meinaa mennä siis hermo. Mitä hittoa se kenellekään kuuluu vaikkapa ala-asteen keittiön tiskiosastolla tai koulun kahvihuoneessa, että onko minulla miestä. Totesin tälle herralle, etten halua vastata henkilökohtaisiin kysymyksiin. No seuraavilla kerroilla hän yritti ottaa katsekontaktia, milloin tarjoili servettejä yms. Aloin ynseäksi. Anteeksi vain. Kuulostaa varmaan töykeältä, mutta jotenkin sellainen kuulustelu ei saa minua ystävystymään kenenkään kanssa varsinkaan, jos se ei ole edes keskustelu. Keskustelu on mielestäni sellaista, että myös itsestä kerrotaan jotain, ei vain kysellä kyselyn perään. Ja parhaimmassa tapauksessa on tulkittu jo parisuhteen kestäneen pitkäänkin, jos erehtyy pitempään kuin kymmenen minuuttia höpisemään joutavia. Tämä muuten pätee joskus ihan suomalaisiinkin miehiin. Tuolla on tätä herraa lukuun ottamatta myös muita muualta tulleita opiskelijoita. Miehiä ja naisia, joiden kanssa on voinut keskustella niitä näitä ilman sen suurempia perhesuunnitelmia.

Noniin, juutuin siihen normimeininkiin, mutta siis siitä kummallisuudesta puheen ollen. Opiskelijaryhmiä on siis useampia ja yhdessä ryhmässä on muutama henkilö, joiden kanssa olen tullut juttuun. Samassa ryhmässä on eräs mies-ihminen, joka yleensä on ollut hiljaa. Ehkä siksi, ettei ole saanut suunvuoroa, mutta siinä olemuksessa on jotain. Hän hymyilee aina. Ja jos ei kasvoillaan niin silmillään. Olen huomannut, että myös usein ottaa sitä katsekontaktia ja on kiinnostunut mitä höpisen muille. Nauraa jutuilleni jne. Aiemmin on ollut sellainen omituisen mukava olo, kun hän on läsnä. Tänään hän tuli viereiselle työpisteelle tekemään omaa projektiaan. Kun laittoi kamppeitaan kasaan niin en voinut sille mitään, että alkoi hymyilyttämään.  Oli pakko mennä vessaan laannuttamaan hymyä. Palatessa mies-ihminen alkoi juttelemaan. Höpistiin hetki niitä näitä projekteista ja sitten minun oli kerta kaikkiaan poistuttava hetkeksi muualle. Voi elämä ne silmät vain hymyilee. Mä en voi olla samassa tilassa tämän hemmon kanssa tai minusta tulee joku hervoton komedienne, joka yrittää kaikkensa voittaa yleisönsä. Vähän niin kuin nettideittailussa aikanaan alkoi myymään itseään huumorillaan nauraen itsekkin omille jutuilleen niin kovin ihastuneena tajuamatta, ettei vastaukseksi saanut kuin juu, ai, vai niin, hehe ja läjäpäin hymiöitä. Tuollaisessa paikassa sellaista ei kukaan kestäisi. Täytyy olla myös työrauha. Säikähdin sitä olotilaa. Oivalsin juuri, että sitäkö säikähdin, että jos muutaman sanan vaihtaa niin taas ollaan naimisiin menossa, mutta siis tällä kertaa minun itteni näkökulmasta. Voi hyvää päivää, muuttuisinko siis vanhaksi herraksi. Menin kahville  ja olin siinä tilassa itsekseni. Melkein hihitin ääneen ja ihmettelin, että mikä hemmetti minua vaivaa. Vitsit, että joku voi olla niin aidosti iloisen oloinen, että se tarttuu. Ei saisi, koska hyvin rakennettu maailmantuska, yleisjurnutus ja tunnekooma menee täysin hukkaan. Ihmettelin kuitenkin omaa reaktiotani. Miten reagoin noin voimakkaasti? Ryhmässä on toinenkin heppu, jonka kanssa jutellaan aina kun törmätään. Sellaista hyväntuulista kohtaamista, mutten hänestä saa tällaisia yltiöpäisiä kierroksia sisuskaluissa. Mitä ihmettä tuossa siis tapahtuu.

Pissis. Uusiopissis. Olen siis rebuutatessa itseni väsymyshommeleissa taantunut teinipissiksen tasolle. Anna mun kaikki kestää.

Virtapiikki. Tämänpäiväinen pikkuruinen episodi on antanut virtaa ja olen ollut niin mahdottoman hyvällä tuulella. Ehkä siksikin, että huomaan olevani sittenkin elossa.  Tieteellinen puoleni taas etsii vastauksia sisuskalujen nipistykseen. Ollakko kevättä rinnassa vaiko vain nälkä?

Nyt viikonlopun aikana yritän kuitenkin tasoittaa itseäni siihen, etten hymyile kuin Hangon keksi. Ettei vain kukaan arvaa mitään. Tuosta hepusta voisi tietty virittää sellaisen platonisen rakkauden, joka antaisi silleen sopivasti virtaa päivään pelkällä kohtaamisella. Sellaisia on ollut ennenkin ja toimii muuten todella hyvin itsensä energisoimiseen.

Platoninen…..? PLATONINEN! Ihan oikeasti, mikä minua vaivaa? En ikinä muista edes koko sanaa, mikä se on. Usein olen höpissyt patologisesta rakkaudesta paremman sanan puutteessa. Pitäisköhän mennä taas lääkäriin. Ihan vain, koska olen liian hyvällä tuulella ja dementian puute vaivaa jne jne