Lärpättelyä siitä ja tästä

Jotenkin se yksi ja ainut aihe, josta voisin silloin tällöin kirjoittaa, katoaa aina kiireen keskelle. Ja sinne humahtaa aikakin, kun viime turinoinnistani on vierähtänyt taas aikaa. Eli lärpättelen tässä ihan höpinöinnin ilosta ajatuksista mitä on piipahtanut aivojeni sopukoissa.

Ai niin, jos kommentoit niin älä odota vastausta tai reagointia kovinkaan nopsaan tahtiin. Kommentoida saa toki, mutta siinä kohtaa, kun tähän ehdin syventymään, näen, että on kommentoitu vaan sitä kommenttia ei näy missään. En siis pysty reagoimaan kadonneisiin kommentteihin mitenkään. Pahoittelut siitä. Tietenkin toivon, että kommentointi tapahtuu myös hyvässä hengessä. Mutta juu, en elä blogin kanssa vaan tämä on vain osa elämää. Pyrin vähintään kerran kuussa päivittelemään oman maailmani menoa. Joskus useammin, mutta aina se ei ole mahdollista, kun täytyy elää ja hengittää. Imuroida kokemuksia itseensä niin saa sitä kerrottavaa.

Patologisen rakkauden kanssa kävi niin, että sain kuin sainkin rauhoitettua itseni normaali ihmiseksi ja vaihdoimme tämän ihanuuden kanssa ihan normaali-ihmisten tapaan ihan normaaleja keskusteluja. Sitten jossain vaiheessa hän sai ilmeisesti hurmuudellaan itselleen perskärpäsen. Eli eräs nais-ihminen alkoi olla hänen seurassaan aina ja vaan ja ihan joka paikassa. Nais-ihmisellä jäi omat hommat tekemättä, kun pyöri hengailemassa tämän ihanuuden ympärillä tämän touhutessa kouluhommiaan. Sitä pyörinää seurasin viikon verran ja pääsiäisen viettoon yritin livahtaa vaivihkaa huikaten vain hyvät pyhät koko poppoolle ja viuhahtaen ärtymykseni kanssa ovesta ulos. Ihanuus on kuitenkin hirmuisen ihana aina kaikille ja katsoi silmiin ja sanoi, että ”hei, oikein hyvää pääsiäistä.” Voi pelhana sentään…

Kun pääsin kotiin, olin hirmuisen pahalla tuulella. Sitten pyörin oikein kunnolla itsesäälin ryöpyssä. Minä, ylipainoinen viisikymppinen akanluuska en saa perhana edes haaveilla rauhassa kenestäkään. Se on loppujen lopuksi pienintä mitä edes on toivonut tässä kohtaa. Enintä, mitä edes voi saada niin eikö sen fiiliksen sitten täydy romuttautua sillä, että joku ikään kuin asettuu kilveksi eteen, ettei voi edes höpöttää niitä näitä, mistä sitten ikinä jutunaiheita riittää. Joku jolla on lapsia eri miehille ja poikaystävät ja kaikki, täytyy omia kurssikaveritkin, ettei heihin voi edes tutustua. Miksi joidenkin täytyy saada kaikki haalittua? Kiukuttelin itsekseni, että mikä siinä ihan oikeasti on, etten ole ikinä saanut järkevää suhdetta kenenkään kanssa saati nykyään nauttia siitä, että on onnellinen vaikkapa vain siitä, että kohtaa jonkun ihmisen silloin tällöin, joka tuo sitä hyvää tuulta ja virtaa. Mietin sitä kysymystä, että miksi? Olen ollut lihava ja laiha. Kuulemma kauniskin. Älyä on löytynyt ja sellaista luonnon lapsen vilpitöntä pöljyyttä. On ollut huumoria, vakavuutta ja jotain siltä väliltä. Olen ollut kiltti ja koettanut elää niin, ettei pitäisi kovinkaan pahasti hävetä. Mutta ei, ei vaan ei. Universumin karma on törkännyt lähes aina ihan pimeitä ihmisiä eteeni kiusaamaan. Nyt se hemmetin karma on vihainen jopa siitä, että vähän hymyilee… Mietin itseäni, kuinka huonoon kuntoon olen mennyt. Urheilinhan ennen jalan rikkoutumista säännöllisesti. Kun meni virrat niin se pisti koko kropan ja syömiset sekaisin. Kroppa huusi energiaa ja söin samaan malliin kuin aiemmin, mutten kyennyt kuluttamaan, koska virtaa ei ollut. Tottakai lihoin. Nyt olen harmaantunut ja ikää tulee jatkuvasti lisää. Sitten pääsin niissä fiiliksissä pyörittämään aivoissani kaikenlaista ankeutta, mitä on aiemmin tapahtunut. Onneksi ei ihan kaikkea sentään, koska ei millään yhteen iltaan koko repertuaari mahdu.

Onneksi olotila katosi aamuun mennessä ja sain  aikaiseksi vaikka mitä. Puhdistin parvekkeen, kartoitin kesävaatteita ja värjäsin parit valkoiset joksikin muuksi, kun eivät enää valkoisesta mene. Ulkoilin pariin otteeseen pitkät lenkit ja päätin, että mitä siinä valittamaan kunnon romuttumista. Nosta sitä. Nyt on syömis/kuluttamis -remontti hyvällä mallilla ja oikeaan suuntaan menossa.

Seuraavalla viikolla ihanuus ja perskärpänen olivat muiden kanssa toisella puolella koulua niin sain jurnuttaa omien töitteni kanssa ihan rauhassa. Nyt maanantaina palautuivat maisemiin ja en tiedä miten hitossa sain väännettyä niin epäilyttävän tervehdyksen että oli pakko alkaa raapia korvaa, että mun naaman omituinen vääntö johtuisi korvan kutinasta. Vaikkei tämä ole maailmassa, eikä omassa maailmassanikaan mitenkään iso juttu ollut  niin silti mun oli vaikea jotenkin suhtautua kumpaankaan, jotka ovat olleet minulle ihan mukavia aiemmin. Uppouduin omiin hommiini ja kuuntelemiini podcasteihin tai musajuttuihin. Niinkin syvällisesti, että kuljin melkein laput silmillä. Sen verran lappuja nostelin kuitenkin, että huomasin jotain muuttuneen. Perskärpänen ei enää hyörinyt hoodeilla kuin yhden päivän. Ja ihanuus jopa höpisi perjantaina taas normaaliin tapaan ilman vahtikoiraansa

Koulussa itsessään on ollut niin kivaa, että päätin hakea vielä toiselle kurssille. Sellaiselle, mistä olen nyt kolmisen kuukautta saanut maistiaisia ja todennut, että minulla saattaisi olla oikeasti jopa taitoa tehdä tätä. Tämä voisi olla sitä, mitä rakastan tehdä. Tai ainakin tästä jokin osa. Nyt vain tahtotila päälle, että mä haluan sinne. Olen kiintynyt noihin opettajiinkin. Joka ikinen päivä olen napsinut jotain uutta tietoa taitooni ja sitä kautta innostus vain lisääntyy.

Jännä, kuinka nyt on mennyt fiilikset sellaisella viikkokierrolla. Menen innoissani kouluun. Siellä on oman tekemisen kanssa pirun hyvä olla. Kerran päivässä saan kuitenkin vähintään penimuotoisen slaagin, ainakin sisäisen siitä järkytyksestä, että kuinka paljon meillä on oikeasti ongelmaisia nuoria ja miksi ei aikuisiakin. Koska tuolla on työllistäviä koulutuksia niin se asenne, mihin välillä törmää on tyrmistyttävä. Joskus on vain asenteesta kiinni, mutta sitten on niitä joilla on varmaan lapsuudesta asti on ollut ongelmia erilaisilla syillä päästä yhteiskuntaan kiinni. Sitten on niitä, jotka huokailevat ääneen tarvitsevansa sitä ja sitä ainetta, millä sais kivat pikku bileet aikaiseksi. Ne bileet on pakko olla ylivertaisen hyvät, jos se todellisuus saa tippumaan tajunnan tason alapuolelle ihan normaaleissakin askareissa. Keskellä viikkoa jubisen nykyhallitukselle heidän sokeudestaan nähdä eteenpäin. Jos tilanne on jo nyt tällainen. Plus, että muksut tappaa toisiaan, niin mitä se on myöhemmin, kun pahennetaan vähän kaikkien olemassaoloa. Ymmärrän säästöjä juu, mutta on varaa ottaa muualtakin ja pitäisi pistää päitä pölkylle vaikkapa ihan työnantajien puolesta, että palkkaavat täysipäiväiseksi mieluummin kuin pätkätyöläisiä vain. Sitten ahdistun Gazan ja Ukrainan tilanteesta. Kuinka on mahdollista että nämä vanhat käppänät lietsovat tuhoaan rauhassa vaikka eivät itse koskaan tule vaikkapa kahden kymmenen vuoden päästä tuhojensa tuloksista nauttimaan. Kuinka on mahdollista, että yhden maan uudisasukkaat saavat rauhassa tappaa natiivit tieltään. Joka taho vain päivittelee ja pohtii. Siis tänä päivänä 2024.Sitten väliin oivalluksen riemua koulussa. Vähän kuntoilua väliin. Aavistus sisustelua. Ja perjantaina itsesääliryöpyn kautta viikonlopun viettoon.

Silleen ne viikot vierii.  Yhdistettynä sodat+ psykopaatit+ ihmissuhdetoivomukset pääsin sellaiseenkin ajatelmaan itseasiassa eilen, että = Aikanaan nettideittailua kokeilleena ja muutenkin mitä ällistyttävämpiin tapauksiin törmänneenä ihmettelen sitä, että jos Venäjä päättäisi vallata Suomen niin se onnistuisi siinä viidessä minuutissa. Jotakuinkin joka ikinen mies on kyllä pullistellut armeija kokemuksillaan. Muistellut armeija aikaansa kuin suurta sankaruutta, mutta yksikään heistä ei ole pärjännyt normaalielämässä ilman, että pitää olla hänellä nainen. Täsmennän vielä, että ihan sama kuka nainen ja mielellään samaan aikaan vaihtoehtoja. Ja naista tarvitaan kävelevän tyhjennysastia-roolin lisäksi ruokkimaan, siivoamaan, paapomaan ja mielellään vielä kustantamaan kaikki. En voi sille mitään, mutta epäilykseni on suuri maailman sotien melskeissä pärjäämisessä. Melko varmasti noi armeija aikojensa sankarit pelastavat vain itsensä. Mahdollisesti talloen vielä ne paapojansa, koska heillä ei siinä kohtaa taida arvoa enää olla. Toivoisin, että kokemusta olisi jostain muusta vaan kun ei ole.

Tänään kävin uskollisesti lenkillä. Sitten parantelin kohonnutta matkakuumetta katselemalla matkoja. Periaatteessa minulla ei olisi varaa nyt lähteä minnekään, mutta olisi pientä säästöä tallella pahan päivän varalle. Mietin, että raatsisinko käyttää yhteen matkaan nyt. Kerranhan täällä eletään. Jos pääsen kouluun takaisin niin olen nyt jo joutunut opettelemaan pärjäämään pienemmällä. Jos pääsen töihin niin lomaa saakin sitten odotella. Pieni harmitus viime vuoden matkasta kävi mielessä. Tilanne oli liian sekava nauttia ja nollautua. Nyt olisi parempi olo lähteä ja aikana, kun ei olisi ihan niin kuuma. Pieni maisemanvaihdos tekisi hyvää. Täytyy vielä miettiä.

Ai niin… Vielä tuli mieleeni, että tajusin tuossa viikko sitten, että minähän olen ollut tyhmä. Ihan oikeasti ja myönnän sen näin kirjallisesti nyt! Siis olen sitä seurakuntaa, jolle aina ja iänkaikkisesti osuu kaikki maanantai-kappaleet. Olipa sitten ihmisistä tai tilatuista tavaroista kyse. Usein, kun olen ostanut jonkin tavaran niin siinä on jokin vika. No tämmöisen sain ja sen kanssa elän. En viitsi palauttaa. Jopa entisen työpaikan juhlallisuuksissa oli skumppa -tarjoilu niin onnistuin osumaan kahdesta sadasta lasista siihen likaisimpaan. Iltaruoan tilauksessa lohikeittoni oli ainoa kymmenestä, josta puuttui täysin tilli. Muiden syödessä herkullisia tilattuja salaatteja, ihmettelin omaani, mikä oli kyhätty peruna siivuista ja sipulista. Oli siinä pieni palanen salaatinlehteä ja se liha, mikä oli muillakin. Mutta jostain syystä se sama tilaus siis täysin eri. Ostaessa eksän kanssa pikarilliset jäätelöä, mies sai kukkura-kupillisen ja minun annokseni myyjä tasoitti veitsellä kupin reunan korkeudelle tasaiseksi. Kysyin, että miksi näin niin selitti, että siinä on se määrä mikä kuuluu laittaa. Katsoin kysymysmerkkinä kaverin ylitäyttä kukkuraista kuppia ja lähdin tyhmänä nakertamaan viistettyä jäätelöäni. Ja tietenkin kaupan päälle sain harmituksen. Näitä vastaavia on ollut paljon. Viime vuonna tilasin koriste- tikkaat, missä oli toinen jalka poikki ja se oli sidottu täysin erivärisellä punoksella kiinni. Näitäkin on liuta. Ja Meikä maksaa vaan ei valita. Ei aiheuta häiriötä, mutta harmistuu silti itse.

Nyt tilasin Ikeasta sellaisen mini kasvihuoneen. Kasailin ja ihmettelin mihin ihmeessä kiinnitetään ovea auki pitävät tikut. Ei reiän reikää, ei koloa, ei mitään. Koska epäilin jo tässä vaiheessa tyhmyyttäni ja näkökykyä niin otin yhteyttä asiakaspalveluun. Ohjeesta puuttuu tällainen pikku juttu ja raavin nyt päätäni niin, että sattuu. Ihana asiakaspalvelija tutki ohjeet ja selvitteli asiaa ja tuli siihen tulokseen, että saamani tuote on viallinen. Olisin tyytynyt tähän ja ehkä vaikka lihapulliin, mutta päättivät lähettää uuden. Kiroilin ittekseni, että millä pirulla mä tämän lähetän takaisin, kun tuskin ehjänä saan purettua pikku nupikoita millä se on kiinnitetty kasaan. Kysyin asiaa ilman kiroilua ja totesi, ettei tarvitse lähettää takaisin. Sain toisen ja se epäkelpo on vähän niin kuin koristekaappina. Kyllähän tuo tietty kalliiksi käy, koska se epäkelpo huutaa nyt jotain Venus-patsasta sisäänsä…. Tämä on loputon tie. Mutta siis. Tajusin, että olen ollut tyhmä. Miksi ei voisi valittaa? Miksi mieluummin tyytyy johonkin epäkelpoon tai ainakaan lähde selvittämään asiaa, että onko tosiaan näin, että olen niin tyhmä, etten saa hitsattua jotain kiinni pelkillä sormilla? Eikä mitä, aina tyytyy kaikkeen pienen tai isomman harmituksen kera. Nyt opin,50-v neiti-ihminen, että älä ole tyhmä. Ole saman arvoinen kuin muutkin.

Nyt sitten voisi lämmetä sen verran, että saan yrtit kuivumaan tuon pienen söpön kasvihuoneen kautta biojäteastiaan.

P.S. Vähän huteran oloinen ulkoilmaan se on, mutta vähän kun teippaa pohjaan kiinni samanvärisellä sään kestävällä teipillä niin toimii varmaan ihan hyvin.