Laina-aika

Lupasin edellisessä marmattaa veljestäni. Toisaalta tähän väliin on tullut lisää kaikenlaista marmatettavaa…hmmm. Pidän kuitenkin lupaukseni vaikkei se ehkä ihan niin paljoa enää ärsytä. Tarinana kuitenkin lukeutuu niihin ”Ei ymmärrä pieni ihminen tätä logiikkaa. Ei sitten yhtään”.

Veljeni kanssa emme ole oikeastaan koskaan olleet läheisiä. Lähennyimme jonkin verran vasta kun hän muutti toiselle puolelle maapalloa. Hän on minua reilu neljävuotta vanhempi ja olin pienenä varmaan pakollinen riesa omissa leikeissä, omien kavereitten kanssa ja minut oli välillä pakko ottaa mukaan. Yhden ainoan kerran näin sellaista ”veljellistä suojelua” aikanaan teininä. Lapsuuden kaupungissa oli nuorisolla tapana viikonloppuisin hengata torilla. Juttelin söpön pojan kanssa ja paikalle pelmahti päissään oleva veljeni suojelemaan pikkusiskonsa ”siveellisyyttä”. Ajoi pojan pois. Noh, silloin hävetti. Nykyään naurattaa ja välillä mietityttänyt, että olisiko tässä sitten ollut se minun ainukainen potentiaalinen perhemahdollisuus  ja elääns. normisuhteessa, mutten sitä sitten saanut. En tietenkään.

Olemme olleet etäisiä varmaankin ikäeron puolesta, mutta myös siksi, että vanhempien erotessa, veljeni jäi asumaan äidin kanssa ja minä lähdin isäni luo. Äidin kanssa ei muutenkaan tultu toimeen ja sen jälkeen vielä vähemmän. Äitini manipuloi veljeni uskomaan kaikki hänen negatiiviset mielipiteensä minusta ja sai hänet vuosiksi minua vastaan. Vasta asuessaan Amerikassa ja äidin tehdessä sinne vierailun, hänen silmät aukesivat ja pyysi anteeksi. Tajusi vihdoin, että äidin oma käytös oli jotain niin käsittämätöntä, että ne puheet minusta ei voisi olla totta. Siitä lähtien olemme lähentyneet siinä määrin, että on välillä voinut kertoilla enemmänkin omasta elämästä.  Hänellä on aivan upea vaimo ja varmaankin ainut isäni lisäksi, joka on minut hyväksynyt sellaisena kuin olen.

Isäni kuoli syöpään syksyllä vuonna 2000. Olin viimeiset pari viikkoa läsnä ja asui heidän kotonaan. Siihenkin olemiseen tietenkin loi omat mausteensa isäni vaimo, joka kuului siihen samaan kategoriaan, mihin muutkin kahelit. Ensitapaaminen tämän tulevan rouvan kanssa meni siis niin, että hän odotti kotonamme, kun isäni haki minut harrastuksistani. Matkalla sitten kertoi, että kotona odottaa hänen uusi tyttöystävä ja haluaisi minun tapaavan hänet. Siinä kohtaa olin innoissani.  Toivoin isäni löytäneen jonkin mukavan ja tasapainoisen ihmisen, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Into muuttui kuitenkin hämmennykseen, koska sisälle astuttaessa tämä morsian oli tyydyttämässä itseään olohuoneemme sohvalla housut kintuissa ja ryntäsi pikaisesti makuuhuoneeseen. Neljätoistavuotiaan aivoissa koin tilanteen sen verran oudoksi, että en saanut rakennettua mitenkään fiksua kuvaa tästä ihmisestä. En ikinä. Ei tulisi mieleenikään toimia näin odotellessa miesystävän lapsen tapaamista, mutta minä olen ilmeisesti oudoin tässä minun maailmassani, missä tämänkin tyyppinen outous on kuitenkin ihan normaalia ja melkein päivittäistä.

Toisella tapaamiskerralla minulle ilmoitettiin, että muutamme yhteen. Siitä ei tullut yhtikäs mitään ja tämä nainen alkoi vaatimaan isääni heittämään minut ulos alaikäisenä. Olihan hän itse heittänyt oman kuusitoistavuotiaan tyttärensä aiemmin pois silloisen uuden miehen tieltä. Isäni ei tähän suostunut vaan ratkaisi asian hommaamalla kaksi asuntoa samasta talosta. Eräänä iltana oli taas vaatinut naimisiin menoa ja minun ulkoistamista ja koska isäni ei suostunut edelleenkään niin sai siitä hyvästä kuristusjäljet kaulaansa. Kun täytin kahdeksantoista sain muuttaa isän avustuksella omaan pieneen yksiöön ja hän paineli naimisiin tämän hullun naisen kanssa. Joskus vuosia myöhemmin hän sanoi minulle, että olisi pitänyt uskoa silloin omaa tytärtä. Elämä tämän kontrolloivan naisen kanssa oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Nyt minä olin siis tämän kontrolloivan naisen ja kuolevan isäni kotona pari viikkoa. Täytyy myöntää, että olen siitä hyvilläni, että vietin isäni kanssa sen ajan. Jouduin kuitenkin maksamaan siitä ajasta kuuntelemalla jokailtaisen perinnönjako-luennon. Joka ikinen ilta luento alkoi kyselyllä, että tiedäthän, että tämä kaikki jää sitten minulle. Samalla levittäen käsiään esitelläkseen valtakuntaansa. Ja utelulla, että olenko perillä perintöasioista jne. jne. Ja joka ikinen ilta, minä vastasin hänelle, että isäni elää vielä. Lisäksi vielä nöyryytyssessiot milloin minua ja milloin isääni kohtaan. Sitä hetkeä en kai saa ikinä päästäni pois, kun talossa oli vieraita ja heiveröisellä isälläni kävi vahinko, mistä tuli sotkua. Asian olisi voinut hoitaa hienovaraisemmin ja tarjouduin siivoamaan. Vaimo raivosi ja pauhasi kovalla äänellä tehden asiasta vieläkin isomman numeron. Isäni katsoi minua silmiin ja totesi heikolla äänellä, että ei se taida riittää, että tämä sairaus vie hengen, mutta, että ihmisarvonkin menettää.

Sitten tuli se päivä kun isäni nukkui pois. Kävimme sairaalassa ja tämä vaimo pisti taas ruljanssiksi. Tietty ymmärrän, että jokainen suree tavallaan. Jos kuolema olisi ollut yllättävä niin olisin sen kovaäänisen huutoitku-esityksen jotenkin ymmärtänyt. Mutta tämä oli ollut tulossa jo pidemmän aikaa niin jotenkin olisin toivonut hieman tilaa omaankin suruun. Hieman arvokkuutta. Sama muuten toistui hautajaisissa. Ensin meni rauhallisesti, mutta siinä kohtaa, kun hautajaisvieraat alkoivat kävelemään pois niin tämä alkoi makaamaan maassa ja  huutamaan isäni nimeä. Siihen asti, kunnes kaikki olivat poistuneet ja saaneet ”käsityksen” surun mittakaavasta. Näkikö varmasti kaikki.  Meistä ei yksikään oikein ymmärtänyt käytöstä. Liian yliampuvaa.

Sairaalasta ajoimme isäni vaimon ja veljeni kanssa isäni kotiin. Kaikki olivat  hiljaa, kunnes vaimo totesi, että tiedättehän, että saatte sitten siltä sukulaiseltanne paljon rahaa, kun tästä aika jättää. Vastasin jälleen, että tämä henkilö elää vielä. En voi kuin pitää outona rahakommenttia siinä kohtaa, kun isäni on juuri kuollut. Mikään muu ei voi selittää, kuin vain se, että hän ei välittänyt mistään muusta kuin rahasta. Isälläni oli hyvä palkka ja tämä yksi ainokainen varakkaampi sukulainen, joka sittemmin oli testamenttinsa tehnyt, eikä sieltä olisi vaimolle herunut penniäkään. Eikä sen puoleen isällenikään. Rahanahneudesta kertoi myös se, että tänä aikana, kun vierailin niin tämä vaimo lähetti tyttärensä ja minut kauppaan. Painotti s-etukortin käyttöä. Kävimme kaupassa ja tämä vaimo ryntäsi toimistohuoneen tietokoneen äärestä meille raivoamaan. ”Saatanan paskiaiset käytitte omaa s-korttianne!!!” Olimme, että mitä hittoa nyt taas. Bonus ei näy hänellä niin olette varastaneet sen omalle kortille. Olin niin ällistynyt, että katsoin vain monttu auki. Tytär älysi sitten valistaa, että bonukset näkyy vasta myöhemmin.

Noniin vihdoin pääsen tähän viimeaikaiseen episodiin. Koen kuitenkin tarpeelliseksi selittää hieman taustoja niin ymmärtää mieleni maailmaa hieman paremmin, että miksi joku asia voi tuntua hyökyaallolta. Isäni makuuhuoneessa oli lipasto, missä oli yksi iso laatikko täynnä valokuvia. Kysyin varovaisesti, että voisinko ottaa joitakin valokuvia muistoksi. Jätän tietenkin hänelle osan. Sain luvan ja kävin kuvia läpi. Tein itselleni ja veljelleni omat kuoret, minne laitoin jokusen kuvan niiltä ajoilta, kun tätä vaimoa ei vielä ollut kuvioissa mukana. Hänen aikaiset kuvat jätin tietenkin hänelle. Plaratessa kuvia tämä nainen ilmestyi ovelle ja alkoi taas raivoamaan, että viette tuhkatkin pesästä. Olin hiljaa. Purin hampaita yhteen ja plarasin kuvia. En huomioinut häntä ollenkaan, joten hän ei saanut riitapukaria ja häipyi. Hoidimme hautajaisjärjestelyt ja saimme ne melko nopealla tahdilla toteutettua sillä syyllä, että me lapset asuimme kauempana.  Hautajaisten jälkeen hoidimme perunkirja-asiat ja sitten ei ole moista tarvinnut nähdä. Kuulla kylläkin eräässä asiassa, mikä kuuluu taas niihin älyttömyyksiin, mutten jaksa tässä enempää avata.

Meni jokunen vuosi ja veljeni oli muuttanut siinä välissä toiselle mantereelle. Meni siitäkin aikaa ja hän oli eronnut ensimmäisestä vaimostaan ja uuden kanssa matkusti Suomeen esittelemään tulevaa vaimoaan. Saimme samalla kutsut häihin. Käydessä luonani he kysyivät, että olisiko minulla lainata valokuvia isästä. He teettäisivät niistä omansa ja lähettäisivät minulle takaisin. Vähän kirpaisi. Niitä ei montaa ollut ja minulle jäi pari. Minulle kuvat ovat todella tärkeitä. Olen niitä paria katsellut silloin tällöin, kun ikävä on tullut. Ihmettelin hieman, että onko hän tosiaan hukannut omat kuvansa muuttojen yhteydessä, kun ei tallessa ollut yhtäkään. Olen kysellyt vuosien varrella kuvien perään. Juu, täytyy muistaa lähettää, juu. Vuodet vierivät ja pari vuotta sitten niitä kyselin jo hieman perustellen, että tarvitsisin niitä ihan oikeasti. Viimeksi viime vuonna kysyin väsymys/masennustilan kourissa, että onko niitä enää olemassakaan, että ne on ihan tosissaan minulle tärkeitä. Lupasi lähettää ja pyyteli anteeksi, että on kestänyt niin kauan.

Kuukausi sitten, kun aamulla heräsin mennäkseni töihin, kilahti puhelin. Veljeni hihkaisi riemusta, että ne kuvat on löytyneet. En voi sille mitään, mutta siinä hetkessä ryöpsähti koko komeus päälleni kuin hyökyaalto. Suru isästäni, mikä on ollut taka-alalla. Nöyryytykset, mitä hänen vaimonsa tehtaili. Ja moni moni muu asia mikä tähän asiaan liittyi. Samalla helpotus, että ne olivat tallella. Ymmärrys kuinka tärkeitä ne todellisuudessa oli ja kiukku siitä välinpitämättömyydestä, ettei ole huolehtinut niitä aiemmin takaisin. Pettymys ja vähän varmaan katkeruuttakin siitä, että minulta on viety ne fyysiset asiat vuosiksi, millä muistaa isääni ja estetty saamasta sitä tilaisuutta. Vähättely. Minulle tärkeän asian vuosittainen mitätöinti. Vastasin veljelleni, että kävi muuten nyt tunteisiin, että nyt ei voi enää mennä kiire edelle. Olen odottanut kuvien palautusta kahdeksantoista vuotta.

Oli metkaa mennä turvonneilla silmillä töihin ensimmäisenä päivänä tunnekuohun jälkeen. Kuvat tulivat seuraavalla viikolla. Halasin kuorta ja tuli tunne, että nyt ne ovat kotona. Turvassa. Helpotus. Siirsin kuoren kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kunnes voisin käydä niitä läpi. Ehkäpä käyn ne hetken päästä. Nyt ei tarvitse miettiä töissä jaksamista, koska huomenna on vapaata. En kyennyt aiemmin. Ilmoitin veljelleni, että tulivat perille. En kykene hänelle vähään aikaan puhumaan. Olen niin kiukkuinen vieläkin. Kaipa se joskus laantuu.

Jottei liian vähän outoa ja erikoista olisi niin syksyllä sain puhelun isäni vaimon tyttäreltä. Jouduin häneenkin aikanaan katkaisemaan välit, kun hän vei virtojani. Soitteli omaa eroa ja osituksiaan viidesti päivässä vuoden verran. Käytännössä kaikki vapaa-aikani meni hänen terapeuttinaan ja aloin väsyä. Hän kävi tonkimassa kotonani kaikki kaapit ja jouluna räpelsi haavaisilla sormillaan kaikki jouluruuat pilalle. Kaiken kaikkiaan melko sekopäistä meininkiä. En ollut vuosiin yhteydessä ja soitti ilmoittaakseen, että tämä vaimo on nyt hoitolaitoksessa. Hän on tyhjentänyt asuntoa ja jos haluaisin kuvia ja jotain muistoja isästä niin voisin tulla hakemaan. Sovimme, että ilmoittelee, kun on toennut näistä asunnon tyhjennyksistä. Ilmoitusta ei koskaan kuulunut ennen kuin veljeni ilmoitti kuvien löytymisestä. Noin kolme tuntia veljeni viestin jälkeen. Täytyy nekin treffit sitten sopia.

Olipas tämä sittenkin aika rankkaa kirjoittaa. Taidan jatkaa pirtsakammasta aiheesta ensi kerralla.