Liisana ihmemaassa

Odotan matkaa. Vaikka tulot ovat tällä hetkellä nollatasolla niin olen siinä mielessä onnekas, että pienilläkin säästöilläni pärjään nyt sen verran hyvin, että päätin ottaa Time-outin. Varasin reissun jo kuun alussa ajatuksena, että otan arkeen hieman etäisyyttä ja prosessoin kaiken muutoksen ja samalla jäsennän ajatukseni tulevaan.
Onhan meno ollutkin aika hurjaa. Ensin hurja väsymys-tila, mistä alkuun tuntui, ettei ole ulospääsyä. Muutto. Irtisanoutuminen. Työnhaun maailmaan hyppääminen täysin romutetulla itsetunnolla. Työnhakuvalmennus, mistä en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Siellä ne mokomat saivatkin ajatusmaailmaani avattua sille tasolle, että minä osaan, tulen pärjäämään jne. Pelkkää positiivisuutta.
Sitten vielä tuo sutinapuoli tähän päälle kaiken kukkuraksi. Tällä osastolla onkin sitten isommat opettelut ihan oman pääni sisällä.
Hmm. Kaikkihan lähti liikkeelle sieltä jostain puskan takaa. Kutsuna johonkin luovaan juttuun, mitä olin haikaillut alitajuisesti ja toistaen ääneenkin. Luovuuden kaipuuta. Tutustuessa kysyin töitäkin ja tutustuimme niin sanotussa haastattelussa lisää. Hmmm. Viikon mittainen haastis. Kiinnostus on ollut miehen puolelta hurjaa ja olen myös itse hieman alkanut tutkailla hurjan muurin taakse kätkettyä, jo ruostunuttakin tunnelukkoa. Tuolla ihmisellä taitaa olla jonkin sortin avain tai ainakin taitava tiirikoimaan.
Välillä olen nurissut ääneen, että on ollut valtava työ rakentaa muuri ympärilleen. Pelkästään sementin kuskaaminen autottomana on ollut niiden kivien kanssa todella raskasta. Sitten kun olet homehtunut kaikessa rauhassa turvapaikassasi niin paikalle tulee joku. Tiirikoi oven auki ja hihkaisee: ” No se on morjens! Kuis täällä menee?”
Säikähdin. Puolustusmekanismi pamahti päälle. Herran päästessä liian lähelle paiskasin oven kiinni. Minun kuplani läpimitta on ainakin kolme metriä ja sitä lähemmäs ei saa tulla. En piru vieköön aio hypätä mihinkään pyöritykseen, missä minulle melko varmasti valehdellaan, petetään, yritetään pölliä rahat, alennetaan esineen tasolle…
Siinä maailmassa missä olen elänyt, en ole ensimmäistäkään mieshenkilöä tavannut, joka olisi ottanut minut toisena tasavertaisena ihmisenä vastaan. Sana ”hoito” on merkannut jotain muuta kuin sutinaa. Olen useammin kuin kerran kiroillut koulutuksen puutetta psykiatriselta alalta.
Harrastin joskus nettideittailua. Melko sinisilmäisesti kuvitellen, että elämäni rakkaus tupsahtaisi eteeni. No eipä tupsahtanut. Liikkeellä on käsittämätön määrä mielenterveys-ongelmista kärsiviä ihmisiä. On alkoholisteja, kriminaaleja, huumeiden käyttäjiä.
Olen ollut shokissa useamman kerran huomatessani, että tämä kaveri ei ole vaikkapa kyennyt siivoamaan asuntoaan kahdeksaan vuoteen. Tai joku toinen on kasvattanut hamppua pystyäkseen normaali elämään. Ilman sitä kaveri oli jotain täysin muuta. Pomppi kuin väkkärä, hyppäsi päälleni seisomaan ja tallomaan ja hihkui, että haluaa hieroa minua. Pölli jopa avaimeni hakeakseen hamppunsa ja palatessaan takaisin, rauhoittui.
Sitten ne ukkomiehet. Ovat ottaneet asiakseen hallinnan ja puhelinterrorin. Yksi tapaus oli vanha heila kahdenkymmenen vuoden takaa, johon vahingossa törmäsin jokunen vuosi sitten. Vaihdettiin kuulumiset ja yhteystiedot ja siitä alkoi pommitus. Hän soitti minulle työmatkoiltaan. Tunnin välein töistä viiden minuutin välein kuulustellen, että ei kai minulla ole vain mitään parisuhteita tähän väliin tullut. Kun olin menossa viihteelle niin hän rupesi itkemään, että nyt sinä sitten alat olemaan jonkun kanssa ja hän menettää minut. Kuuntelin jaatkuvasti kuinka olisi ihanaa tehdä minulle ruokaa, tehdä kanssani sitä tätä ja tuota, mutta et saa tällaista koska on naimisissa. Jossain vaiheessa kyllästyin ja pistin vaimolle sähköpostia. Juttelimme aikamme, tapasimme ja näytin miehensä portfolion videoineen, mitä oli lähettänyt. Tämä nainen oli fiksu. Vaikka oli vihainen niin kiitti kuitenkin, että kerroin.
Toinen, entinen työkaverini pommitti tekstiviestein. Ihan täysin seksuaalista häirintää. Haaveita saada raiskata minut jne. Olisi pitänyt mennä metsään paneskelemaan. Katsoin viestiä lukiessa ulos. satoi kaatamalla ja lokakuun lopulla oli myös hippasen viileää. Jossain vaiheessa totesin, että no niin, nyt vois alkaa tositoimiin, eikä vain pelkkää puhetta.. Vastaus oli, että häh.. Ei hän voi vaimoaan pettää. Olin pyytänyt viestien lopettamista useampaan kertaan. Loppuivat vasta, kun lakkasin töissä puhumasta. Sitten minut leimattiin oudoksi ja kummaksi ja vaikka sun mitä.
Pahin on ollut kai eräs, joka sai melko tiukkaan otteeseensa. Oli persoonaltaan todella kiinnostava. Ääh. enää en jaksaisi edes käyttää sekuntiakaan hänen muisteluun. Joten tiivistettynä vain. Kaikki mitä hän oli itsestään kertonut oli kaunisteltua totuutta. Taustalla oli muitakin suhteita ja lisää haali koko ajan. Jäi niistä monella tapaa kiinni. Kun sai itseensä ihastumaan niin alkoi nöyryyttäminen. Olin maksumies melkein kaikkeen. kivan päivän jälkeen saattoi seota ja huutaa putkihuutoa. Joku siinä piti otteessaan ja vaikka pistin poikki niin hän sai aina takaisin. Kolmesti. Viimeisellä kerralla uuvuin jatkuvaan tuntosarvien pitämiseen hereillä ja pistin lopullisesti poikki.
Seksi. Hmm. Jostain syystä moni on kuvitellut, että seksielämäni on ollut sinkkuna villiä. jopa sukulaisista lähtien ovat avoimesti kertoneet minulle omasta seksielämästään. On tehnyt mieli parkua ääneen, mutta olen tyytynyt kiljumaan vain sisäisesti, etten herra jee halua kuulla setäni/tätini panopuuhia. En kenenkään muunkaan.
Noista kohtaamisista huolimatta tämä alue on ollut aika kuollut. Varmaankin siksi, ettei näillä kohtaamisillani ihmisillä ole ollut mikään normaalia. Minulle on kyllä esitelty itseään. Monta monituista kertaa on fiilikset nostettu kattoon ja poks. Kiitos, lähdenkin tästä kotio päin/kaverille/”töihin”.
Minusta tuo on sadismia. Nöyryyttämistä. Alentamista. Luodaan ajatus, että nostatan tässä tunnelmaa, mutten ikinä koskisi sinuun kärpäslätkälläkään. Ja kuitenkin yhteydenotto on jatkunut taas flirtein ja kiusaamisineen. On sitten työllistetty moneen muuhun vaikka minulla oli jo työpaikka ja siitä sain sentään palkkaa, enkä ollut maksumies hänen kuluihinsa.
Jep. Aloin kantamaan muuraustarvikkeita. Ei ikinä enää. Psyykkeeni ei kestä enää jatkuvaa vuoristorataa dissauksineen.

Noniin. Takaisin tähän päivään.
Sutinoitten puolesta liian nopeaa ja intensiivistä kaiken muun pyörityksen ja energian riittämättömyyden keskellä. Portti kiinni ja lujaa ja heitin muutaman sanallisen tikarin epäillessäni alkuperäisen kutsun tarkoitusperää.
Parin päivän päästä tämä hemmo laittoi viestiä ja kyseli kiukun asteikkoa. Juttelimme hetken ja sanoin suoraan, että minua oikeasti pelottaa, enkä halua mihinkään kaaokseen mukaan. toivunhan vielä uupumuksestakin.
Sain eilen kutsun tapaamiseen. Menin hänen työpaikalleen. hän kuljetti minut suureen neuvotteluhuoneeseen, missä oli valtavan kokoinen pöytä. Istutti pöydän ääreen ja alkoi luennoimaan. Tästä ensimmäiseen kutsuun liittyvistä asioista ja firmasta ja toimintaperiaatteista. Piirteli kaavioita fläppitauluun vai miksi sitä kutsutaankaan. Puolen tunnin luennon jälkeen totesi, että nyt tiedät tästä enemmän. Tämä ei ole huijaus, eikä sekään, että olen kiinnostunut sinusta vaikka edes kaverina. Hän ei luovuta, koska haluaisi minun olevan olemassa elämässään. Ei anna periksi.
Vaikka minua nauratti ihan kamalasti ajatus, etten hänelle enää taatusti aio kiukutella fläppitaulu-luennon pelossa (oli muuten puuduttavaa istua kiltisti hiljaa) niin heräsi ajatus, että taitaa olla kuitenkin ihan ok tyyppi. Sen jälkeen turistiin niin kuin aiemmin vähän vähemmällä vimmalla kipinöitten suhteen. Vaikkakaan ne kipinät eivät hiipuneet mihinkään.
Loma tuleen nyt hyvään aikaan. Etäisyyttä, hieman stoppia tälle kaikelle. Täytyy sisäistää ajatus sille, että tosiaan positiivisuutta voi ottaa vastaan eikä juosta karkuun.
Kun tulen takaisin niin virtaa riittää sitten toteuttamaan kaiken näköistä, mitä sitten eteen tulee.