Murhajuttuja.

Noh joo, Ehkä vähän raflaava otsikko, mutta raatoja on edellisen kirjoituksen jälkeen tullut.

Pohjustan hieman parin vuoden päähän. Minulla oli parikymmentä vuotta kissoja kolme ja viimeinen lähti paremmille ruokakipoille pari vuotta sitten. Yritin paikata hoivaviettiini tullutta aukkoa hommaamalla akvaarion. Kauhealla vimmalla hankin tarvikkeita ja sain siitä ihan nätin.

Kyllästyin melko nopeasti lotraamiseen ja melko tiheästi järjestettäviin muistotilaisuuksiin vessanpytyllä. Myin lätäkköni jo puolen vuoden jälkeen.

Mitä siis tilalle? Viherkasvit olisi hyvä vaihtoehto. Tutkailin vihersisustamista ja ajattelin perustaa viidakon kotiini. Rehevä viihtyisä viherkasveilla sisustettu rentouttava koti.

Parhaimmillaan kasveja oli viitisen kymmentä. Sitten alkoi tasaiseen tahtiin muistotilaisuudet Biojäte-astialla. Aamen.

Joitakin sain kuitenkin jätettyä henkiin, muttei ne hoito-ohjeiden selvityksistä huolimatta ole ihan parhaimmassa kuosissa. Ehkä muutama on kumppanuuteen tyytyväisiä. Osa on selkeästi sen näköisiä, että miettivät varmaan, että miten kasvattaisi siivet ja pääsisi pois.
Ennen muuttoa biojätteeseen heittäytyi jokunen ja muuton jälkeen muutama lisää. Jopa basilika sanoi saman tien sopimuksen irti vaikka yleensä olen saanut sitä pidettyä hengissä pitempään.
Yhdestä löysin ötököitä. Pesin kaikki mäntysuopaliuoksella. Ei ilmeisesti ollut kuin hetken apu, koska nakerrettuja lehtiä löytyy edelleen. Ötököistä ja rajusta karsimisesta huolimatta, yksi kasvi sinnikkäästi puskee uutta lehteä.
Se on mielenkiintoista siinä mielessä, että sen kasvin hankin, kun minulla lähti virrat. Ostin sen samalla reissulla, kun hain lääkkeet ja jäin sairaslomalle. Hyvä muistuttaja, että hankaluuksista huolimatta ei kannata luovuttaa. Ehkä me pärjätään ötököiden kanssa. Eläviähän ne nekin on. Huollettavia kylpyineen siinä missä muutkin.

Parin uuden raadon jälkeen päätin hakea täydennystä. Siispä Plantageniin. Mielessä oli tietty kasvi, mutta sitä ei ollut. Ihailin ja hipelöin muita kasveja ja yhden kohdalla pohdiskelin pitkään, että saisinkohan tämän pidettyä hengissä. Kasvi ilmeisesti vaistosi aikeeni ja purkki pyörähti käsistä ja tipahti lattialle. Se meni täysin muusiksi.
Nolona ja menetettävien eurojen kuvat siintäessä silmissä tunnustin henkilökunnalle murhanneeni yhden kasvin. Sain anteeksi, mutta ihmettelin, että miten onnistuinkaan tekemään sen jo kaupassa. Vai heittäytyikö kasvi itse päättäen kohtalonsa mieluummin, kuin joutua käsittelyssäni kitumaan? Kyllä olisi CSI:kin ihmeissään, jos tätä tapausta joutuisi tutkimaan. Murha vai oliko sittenkään.

Toinen tragedia tapahtui päässäni. Siis kuoren ulkopuolella. Aikomus oli pitkän potemisen jälkeen mennä vain siistiytymään kampaajalle. Ihan vähän vain. Takaa hieman lyhyempi, edestä pitempi ja vähän muotoa ja kevennystä. Kampaaja oli toista mieltä. Kuunteli kyllä toiveeni, jotka kerroin sillä englannilla minkä osasin. Siinä kohtaa kun sakset naksaisi ensimmäisen palan, meinasin kirkua. Tajusin kuitenkin olevani myöhässä. Klommo siellä on jo.
Jostain kummallisesta syystä minä vain hymyilin. Siis miksi en avaa suutani pelastaakseni edes sen mitä on pelastettavissa. Katsoin toimenpiteen loppuun ja kävelin ulos tekohymy päällä pallon muotoisen kampauksen kanssa. Joka kerta kun näin itseni jostain peilautuvan, näin täti-ihmisen, joka ilmeisesti etsii nyt hennaa värjätäkseen itsensä ikäisekseen.
Yleensä kampaajalla nuorentuu. Minä vanhenin kymmenen vuotta. Tunnissa täti-ihmiseksi. Voi ei.
Tiedän kyllä, että nuoruus on todella kaukana ikäni puolesta. Mutta olen sentään ollut kohtuu nuorekas.

Uusi kampaus muistuttaa Pastori Silliä. Erkki Saarelan aikoinaan esittämää sketsihahmoa sai tosiaan itseni pohtimaan, että olisinko hyvä pappi. Ajankohtainen ajatus uravalintamietteiden seassa. En usko, että olisin.
En ole kovinkaan uskonnollinen kristillisessä mielessä. Ristiäisissä saattaisin sählätä liikaa vesien kanssa. Häissä olisi hauskaa vaikka pillittäisin liikutuksesta. Hautajaisissa tuurillani osuisi kohdalle tietenkin ne veemäisimmät vainajat. Sellaiset, jotka ovat olleet niin pirun ilkeitä sukulaisilleen, eikä kukaan keksi mitään hyvää sanottavaa. Ja koska olen tietyllä lailla oikeudenmukainen ja ehkä jollain tapaa temperamenttinen niin tipauttaisin todennäköisesti arkun monttuun. Heittäisin hiekat perään saatesanoilla, että painu sinne helvettiin, mistä olet tullutkin!
Veikkaan, että urani olisi lyhyt. Vähän niin kuin tämä minun tukkakin.