Muuttomuutos

Saatan toistaa itseäni, jos turinoin jotain uudelleen. En vain jaksa kurkkailla aiempia tekstejä siltä varalta olenko jo kertonut tarinaa. Ajatelmana kuitenkin seuraava on uudenlainen. Huomasin meinaan juuri, että en pode enää perinteistä muuttoahdistusta.

Muuttoahdistukseni ei liity varsinaisesti tulevaan muuttoon. Onhan sekin toki stressaavaa, mutta jollain perverssillä tavalla nautinnollista. Se on aina uuden alku. Joka ikinen kerta, kun olen muuttanut, on vanhat muuttomuistot nostaneet ahdistusta ilmaan. Kysymysmerkkejä, että miksi???

Noh, perinteitä kunnioittaen, jälleen kerran tuli mieleeni eräs pariskunta. Olimme muuttamassa exäni kanssa kimppaan ja pariskunnan mies oli exäni lapsuuden ystävä. Saimme kuorma-auton lainaan exäni työpaikalta. Muuttoavuksi silloisen ystäväni, exäni kaverin ja tämä pariskunta lupautui auttamaan.  Me muut rehkimme melko helteisessä säässä ja pariskunta loisti poissaolollaan, kunnes saapuivat paikalle, kun  viimeisiä tavaroita kannettiin autosta sisään.

Minulle on itsestään selvää, että talkooporukka ruokitaan ja tarpeen tullen myös nesteytetään kohtuullisesti, kun hommat on tehty. Mietin vain pitsatilausta tehdessä, että on hieman epäreilua, että pariskuntakin meinaa syödä meidän piikkimme tullessaan niin myöhään paikalle, että kannettavaksi tuli jalkalamppu ja pahvilaatikko. Toiset tekivät kuitenkin todella ison homman heidän vitkutellessa saapumista.

Pitsat tilattiin ja syötiin ja ahkera talkoopari, eli ystäväni ja exän kaveri poistuivat. Pariskunta jäi odottelemaan kahvia. Kämppä täynnä laatikkoa laatikon perään ja he odottelivat kahvitarjoilua ja seurustelua. Sitä en muista, että kaivoinko jostain keittimen ja mukit, mutta olin hieman ihmeissäni. Valmiiksi väsyneenä kaipasin myös päästä laittamaan tavaroita paikoilleen ja varsinkin kasaamaan sänkyä, että seuraavana yönä pääsisi nukkumaan.

Pariskunnalla ei ollut mitään kiirettä. Nainen alkoi availemaan laatikoita ja ihmettelemään tavaroita. Levitteli niitä lattialle ja ihmetteli, että ai sinulla on tämmöinen ja tuommoinen. Pyysin useasti, että ole kiltti, äläkä levitä niitä tavaroita, kun täällä ei mahdu sitten liikkumaan. Tyhjennän laatikoita sitä mukaa, kun saamme ensin paikat laitettua niille tavaroille. Kirjahylly paikalleen jne. Pyyntö meni kuuroille korville ja mies hihkui, että Irmalla on joulu nyt, kun saa avata paketteja. Yritin tosiaankin nätisti pyytää useasti lopettamaan, mutta lopetti vasta, kun sanoin hieman tiukemmin ja heittelin tavarat lattialta takaisin laatikoihin. Kun vierailu venyi niin piti erikseen pyytää, että nyt tosiaankin on päästävä kasaamaan sänky ja laittelemaan tavaroita paikoilleen.

Pariskunnasta oli usein harmia muuton jälkeenkin. Tulivat usein yllättäen ja olivat arki-iltoinakin mahdottoman myöhään. Puoli yhden aikaan alkoi hampaita kiristellä, kun odottelin, että milloin pääsee nukkumaan. Kello soi viiden kieppeillä. Joiltakin vain puuttuu ymmärrys. Sille ei kai voi mitään. Jossain vaiheessa onneksi käynnit vähenivät. Olin kai heidän silmissään epämiellyttävä, kun jokusen kerran pääsi pyyntö nukkumaan menosta hieman kiukkuisempaan sävyyn.

Itse olin muuttoapuna tädilleni. Muistin juuri, että kolmesti, eikä hän kertaakaan ollut itse paikalla. Eka kerran, kun hän sai häädön ja pisti minut tyhjentämään asunnon sillä aikaa, kun pulikoi itse Pärnun kylpylässä. Onneksi sain apujoukkoja ja vasta ihan viime vuosina tajusin, etteivät he olleet auttamassa tätiäni vaan minua. Nuorta likkaa, joka oli jätetty täydellisesti pulaan. Siitä kiitos heille, missä sitten ovatkin. Toisella kertaa, en muista mihin hän silloin liukeni, mutta muistan hinkanneeni pinttynyttä likaa keittiön roskiskaapista. Kolmannella kerralla hän oli jälleen poissa. Kuollut. Siihen loppui vihdoin yhden aikuisen ihmisen passaaminen.

Onhan noita… Olen kelvannut avuksi, mutta nälkäisenä on saanut lähteä kotiin. Omat muuttoni olen hoitanut maksullisten miesten kautta. Näppärää kyllä vaikkakin aivan järjettömän kallista. He eivät kuitenkaan jää notkumaan ja sillä rahalla saavat ruokansa ostettua. Olen kuitenkin aina ostanut limut tai vissyt jokaiselle. Vähän edes extraa. Ainakin eleenä. Eipä sitä luonnolleen  mitään mahda.

Nyt olen kuitenkin tyytyväinen. Vaikka kesti kauan. Pariskunnan muuttoavusta on aikaa jo 23 vuotta, mutta ilmeisesti vaati oman pääni resetoinnin, että vihdoin olen päässyt ärsytyksestä eroon, eikä ahdista enää vaikka muistuukin mieleen.

Vielä viisi viikkoa ja vihdoin pääsee tositoimiin. Aikakone olisi hieno juttu. Odotellessa olen saanut ihan tosissani tavaksi ulkoilla jokainen päivä. Olen tehnyt nyt jo pitempiä lenkkejä ja välillä pysähdyn penkille istuskelemaan ja nauttimaan. Olen yrittänyt opetella pysähtymistä ja lakata suorittamasta. Hyvä idea, minkä keksin on lainata valokuvauskurssilla vierailleen kuvaajan vinkkiä. Nimeä en muista, mutta oppi liittyi videokuvaukseen ja kyseinen herra oli kuvaajana tv-tuotannoissa ja joskus elokuvissakin. Opetti, että kun videoi jotain niin mielessään selostaa rauhallisesti, mitä näkee. Esimerkiksi katumaisemassa: Auto ajaa ohi, nainen kävelee sitä vastaan, liikennemerkki on sinivalkoinen, lapsi ohittaa sen pyörällään…. Samalla voi vaihtaa kameran kulkusuuntaa vaikkapa seuraamaan autoa, naista tai lasta… mitä siinä sitten näkyykään niin näkymä ei ole liian nopea tai poukkoile.

Tein siis sitä samaa auttaakseni itseäni keskittymään katselemaan maisemaa. Istahdin penkille ja join vettä. Sitten aloin tarkkailemaan näkymää. Tiellä juoksee lenkkeilijä pois päin. Tuuli kahisuttaa lehtipuita. Pilvet ovat palloina ylhäältä alas päin. Ne ovat metsän yläpuolella ja rytmittyy kahden puun väliin. Auringon valo laittaa voikukat loistamaan. Pelto loistaa keltaisenaan. Näyttää kauniilta. Pelto päättyy tiehen, mistä juuri tulin.

Kuulostaa varmaan hölmöltä, mutta minulle pysähtyminen on ollut opeteltava asia. Kun aloin taas lenkkeilemään niin siitä tuli suorittamista. Ja loppumatkasta alkoi harmittamaan mennä sisälle, mutta se tarkoittaisi vielä pidempää matkaa. Ulkona on niin hyvä ilma, että voisin ihan hyvin olla täällä pitempään. Istuisin siis penkille, mutta mitä tekisin, etten ala tuijottamaan kännykkää vaan ympäröivää kauneutta. Pari kertaa tein sen tietoisesti ja ilmeisesti nyt alitajuisesti. Olen löytänyt pari sellaista paikkaa, missä olen viihtynyt pidempäänkin. Ja tärkeintä on, että puhelin pysyy laukussa tai taskussa. Ehkä minulla on jonkin asteinen AD/HD. Tai ainakin samankaltaisia oireita. Kuin myös aiemmasta maailmasta jäänyt tarve tehdä riittävästi ja vähän enemmän. ja ihan kuin olisi moitittavaa laiskuutta pysähtyä hetkeksi. Se ajatus on hakattu näkymättömällä puunuijalla ytimeen ja pitäisi kaivaa se sieltä pois. Tämä kikka tuli kohdalle itsestään ja on rauhoittanut havainnoimaan ympäristöä. Antamaan sille hetken. Nyt olen ollut jopa riippuvainen lehtien kahinasta. Kaikki on jotenkin täydempää. Ehkä aistit ovat tosiaankin heränneet.