Olen ollut viikon eräällä työllisyyteen liittyvällä kurssilla. Kun ilmoittauduin niin mietin jaksamista. Edellisellä viikolla sitä virtaa sitten riittikin. Nyt pitkästä aikaa aikataulutettuna informaatiotulvassa alkuun tuntui, että hitto, jaksanko minä oikeasti. Ensimmäisen päivän jälkeen olin niin poikki, ettei illasta tahtonut tulla mitään.
Kävin viemässä vihdoin edellisen työpaikkani henkilökortin postilaatikkoon. Ostin merkin ja hyytelöityneisiin aivoihin ilmestyi taas tuttu musta-aukko. Siis mihin ihmeen kohtaan postimerkki täytyy liimata??? Tyhmänä tuijottaessa merkkiä ja kuorta tajusin, että kysy. Kysyin nuorelta kaupan kassapojalta asia. Poika vastasi reippaana: ”En minä tiiä kun oon niin nuori.” Repesin nauramaan ja pähkäiltiin yhdessä, että eiköhän se oikea yläkulma taida olla.
Riemuissani merkin paikan löydöstä ja ehkä vähän siitäkin, että pääsen monta viikkoa edessäni roikkuneesta kuoresta eroon marssin ulos. Olin tipauttamassa kuorta laatikkoon ja juuri viime hetkellä tajusin, että tämähän on roskis. Keskeytin aikeeni, käännyin ympäri ja ohjasin itseni ihan oikealle luukulle postilaatikkoon. Mietin vain, että näkiköhän kukaan.
Tämä on loistava esimerkki siitä, kuinka aivot puuroutuu väsyneenä. Juolahti mieleen sekin, että montakohan pakollista joulukorttia olen nakannut aikoinaan vahingossa roskikseen. Ajatus tietenkin kaunein ja yritys hyvä.

Kurssi on ollut ihan hyvä tällaiselle, joka on hakenut töitä joskus kaksikymmentä vuotta sitten. eikä oikeastaan silloinkaan, kun on vain mennyt keikkahommista toiseen ja niiden lomassa kipaissut työhaastattelussa paikkaan, missä sitten vierähti liian kauan aikaa.

Aiheena kurssilla on tullut eteen itsensä tunteminen. Tehtäviä on ollut monessa muodossa. On hirvittävän vaikeaa löytää positiivista itsestään. Tiedän, että olen ollut työntekijänä aina työnantajan unelma. En ehkä enää loppuvaiheessa käytökseltäni väsytettynä, mutta yleensä kyllä. Jotenkin nämä kokemukset edellisestä työpaikasta lyö jokaiseen positiiviseen ajatukseen sanan: Mutta.
Aika monessa kohtaa olen miettinyt sitäkin, että miten tosiaan sanoittaa osaamistaan ilman, ettei siitä tule negatiivissävytteistä. Myös sekin mietityttää, että vaikka olen ollut tehopakkaus niin pystynkö minä enää olemaan? Monenlaisia kysymyksiä teema on herättänyt ja yksi itselle tullut oivallus on myös se, että olenko sittenkin ollut ja/tai yrittänyt olla jonkin sortin yli-ihminen. Olen meinaan nyt kuullut monesta suunnasta, kun olen joutunut tunnustamaan, etten jotakin asiaa ihan ymmärtänyt tai enää ehtinyt, kun kello alkoi olla jo iltaa tehtävien teon jälkeen, että hei tämä ei ole maraton. Keskity ihan rauhassa vaan ja sen mukaan mitä jaksat.

Eräässä tehtävässä, missä piti pohtia vahvuuksia, että mikä oikeasti on totuus? Tehtävässä siis piti pohtia arvosanoilla 1-5 henkilökohtaisia ominaisuuksia erilaisista piirteistä. En voinut olla ajattelematta lukuisia tilanteita, että miten tulkitsen itseäni vaikka näiden perusteilla. Laitan isolla ne piirre-sanat.
Esimerkkejä:
RYHMÄTYÖKYKY- Olemme tehneet hyvässä tiimissä hommia, jossa osallistujat ovat olleet aktiivisia. Kaikki ovat ottaneet jonkin osa-alueen hoitoonsa ja työ on jakautunut. Kaikilla on ollut kiva päivä ja olemme kannustaneet toisiamme ja tarvittaessa on opastamiseenkin jäänyt aikaa. Kaikilla hyvä mieli.
Sitten on ollut niitä päiviä liikaa, missä tiimi on koostunut jäsenistä, jotka ovat odottaneet, että laitan kaiken valmiiksi. Kun olen aikarajojen puitteissa pyytänyt apuja ja yrittänyt delegoida tehtäviä heille, jotka eivät ole niin oma-aloitteisia tai tienneet mitä tehdä, olen saanut haukut pomottamisesta. Toistuvasti tällaisessa tiimissä työskennellessä olen alkuun ollut ystävällinen. Sitten vähän väsähtäneempi, sitten turhautunut ja loppujen lopuksi vit… nut. en ole vuosien aikana löytänyt kokeiluista huolimatta tapaa, miten saisi porukan ymmärtämään, että tässä tehdään kaikkien hyödyksi asioita.

PERIKSIANTAMATTOMUUS: Noin seitsemäntoista vuoden jälkeen yksi hankalimmista ihmisistä alkoi vihdoin opettelemaan asioita. Ehkä siksi, että häneen vaikuttaneet henkilöt olivat poistuneet. Asenne muuttui minua kohtaan, että hei tässähän tosiaan tarvitaan käsipareja enemmän ja saimme vihdoin tiimistä toimivamman.
Toinen periksiantamattomuuteen liittyy myös, siihen, että pyysin tarkistamiseen valoja työpisteisiin. Lukulamppuja tai jotain harmaan yleisvalon lisäksi. Vuosien varrella sain kinuttua lampun silloin ja lampun tällöin. Kun tarkistuksessa ilman valoja tuli virheitä niin niistä tuli sanomista. Muistutimme valon tarpeesta ja siihen se jäi. Rahasta ei ollut kiinni. Kun lähdin niin jokaisessa työpisteessä oli vihdoin asiaan kuuluva valaistus. Siihen meni viisitoista vuotta!

NEUVOTTELUKYKY: Ehdottaessa jotain parannusta, tein usein etukäteen arviot mahdollisesta hinnasta tai mahdollisuuksista toteuttaa vaikka niillä materiaaleilla mitä on olemassa. Perustelin tarpeen hyvin. Joka ikinen asia sai vastaukseksi sanan EI! ilman perusteluja. Jonkun ajan jälkeen asia toteutui, jonkun muun ideoimana. Miten voit neuvotella, jos ei tule kuulluksi? Silloin kun oli hyvät esimiehet niin saimme hyvää keskustelua aikaiseksi. Vaikka sitten olisikin ollut vastaus ei. Kuitenkin punnittiin ja pähkäiltiin asioita.

KÄRSIVÄLLISYYS: Kun työmäärä alkaa olla niissä mitoissa, ettet pysty toteuttamaan mitään järkevästi ja tekemään työtäsi hyvin alkaa väsymään ja siinä kärsii kärsivällisyyskin. Opetellessa uusia asioita sain joskus vartin verran aikaa ja siten tönäistiin kyynärpäätaktiikalla sivuun ja tehtiin itse. Saman asian oppimiseen annettiin vieruskaverille pari viikkoa aikaa. Kiireen tunnun luominen silloinkin kun ei ollut kiire toi stressiä ja kärsivällisyys petti, jos en heti saanut kerralla tehtyä hommaa.
Jos työmäärä oli sopiva ja tällaiset kiirettä luovat henkilöt olivat poissa niin olin paljon kärsivällisempi ja sain keskityttyä hommaan ja lopputulokseen pääseminen nopeutui.
Pidin itseäni kärsivällisenä opettaessa samaa henkilöä samaan tehtävään seitsemättä kertaa. Kahdeksannella kerralla jouduin luovuttamaan ja totesin, että olisiko nyt viisasta antaa jonkun muun oppia välillä. Hän voisi sitten uuden osaajan kanssa rauhassa opetella hommaa ja mun resurssit saataisiin hyötykäyttöön muualle. Ilmeisesti tässäkin oli neuvottelutaidoissa parantamisen varaa, koska edustamansa kielellisen ryhmän viha minua kohtaan yltyi.

KEKSELIÄISYYS: Ilmeisen hyvä olen ollut keksimään ja kehittämään, koska useampi idea on varastettu.

Miten ihmeessä tulkitsen itseäni, kun väkisinkin peilaan sitä tulkintaani jonkun muun ihmisen kanssa käytyyn vuorovaikutukseen? Ja yleensä nämä ovat olleet hankalia tapauksia monen muunkin kanssa.

Voi luoja minä toivon, että pääsen joskus sellaiseen työpaikkaan, missä tosiaan on sellaisia ihmisiä, jotka tykkäävät tehdä sitä työtä, mistä saavat palkkaa, Ja siinä paikassa puhalletaan yhteen ääneen.

Kurssiviikon pyörteissä ajattelin, että tarvitsen viikon jossain ihan muualla. Tutkailin äkkilähtöjä ja sain kuin sainkin reissun varattua. Reissuun on vielä aikaa ja kurssiakin vielä paljon jäljellä. On kuitenkin mukava ajatus katkaista tämä pitkään jatkunut poteminen ja itsensä tutkailu muutoksien tuulissa. Himoitsin lähteä Sloveniaan, jossa seikkailin viime vuonna eri paikoissa. elämäni ensimmäistä kertaa. Päädyin kuitenkin pakettimatkaa ja ajattelin löysäillen tutkia paikkaa, missä en ole koskaan käynyt. Ehkä tässä kohtaa on viisasta siirtää vastuu matkan järjestämisestä jollekin muulle ja nauttia vain.
Nyt pyöräilemään happea päähän, jos vaikka romuttunut biitsikunto ehtisi vielä palautua edes millin lähemmäksi tavoitetta.
Mukavaa viikonloppua muillekkin!

Noh joo, Ehkä vähän raflaava otsikko, mutta raatoja on edellisen kirjoituksen jälkeen tullut.

Pohjustan hieman parin vuoden päähän. Minulla oli parikymmentä vuotta kissoja kolme ja viimeinen lähti paremmille ruokakipoille pari vuotta sitten. Yritin paikata hoivaviettiini tullutta aukkoa hommaamalla akvaarion. Kauhealla vimmalla hankin tarvikkeita ja sain siitä ihan nätin.

Kyllästyin melko nopeasti lotraamiseen ja melko tiheästi järjestettäviin muistotilaisuuksiin vessanpytyllä. Myin lätäkköni jo puolen vuoden jälkeen.

Mitä siis tilalle? Viherkasvit olisi hyvä vaihtoehto. Tutkailin vihersisustamista ja ajattelin perustaa viidakon kotiini. Rehevä viihtyisä viherkasveilla sisustettu rentouttava koti.

Parhaimmillaan kasveja oli viitisen kymmentä. Sitten alkoi tasaiseen tahtiin muistotilaisuudet Biojäte-astialla. Aamen.

Joitakin sain kuitenkin jätettyä henkiin, muttei ne hoito-ohjeiden selvityksistä huolimatta ole ihan parhaimmassa kuosissa. Ehkä muutama on kumppanuuteen tyytyväisiä. Osa on selkeästi sen näköisiä, että miettivät varmaan, että miten kasvattaisi siivet ja pääsisi pois.
Ennen muuttoa biojätteeseen heittäytyi jokunen ja muuton jälkeen muutama lisää. Jopa basilika sanoi saman tien sopimuksen irti vaikka yleensä olen saanut sitä pidettyä hengissä pitempään.
Yhdestä löysin ötököitä. Pesin kaikki mäntysuopaliuoksella. Ei ilmeisesti ollut kuin hetken apu, koska nakerrettuja lehtiä löytyy edelleen. Ötököistä ja rajusta karsimisesta huolimatta, yksi kasvi sinnikkäästi puskee uutta lehteä.
Se on mielenkiintoista siinä mielessä, että sen kasvin hankin, kun minulla lähti virrat. Ostin sen samalla reissulla, kun hain lääkkeet ja jäin sairaslomalle. Hyvä muistuttaja, että hankaluuksista huolimatta ei kannata luovuttaa. Ehkä me pärjätään ötököiden kanssa. Eläviähän ne nekin on. Huollettavia kylpyineen siinä missä muutkin.

Parin uuden raadon jälkeen päätin hakea täydennystä. Siispä Plantageniin. Mielessä oli tietty kasvi, mutta sitä ei ollut. Ihailin ja hipelöin muita kasveja ja yhden kohdalla pohdiskelin pitkään, että saisinkohan tämän pidettyä hengissä. Kasvi ilmeisesti vaistosi aikeeni ja purkki pyörähti käsistä ja tipahti lattialle. Se meni täysin muusiksi.
Nolona ja menetettävien eurojen kuvat siintäessä silmissä tunnustin henkilökunnalle murhanneeni yhden kasvin. Sain anteeksi, mutta ihmettelin, että miten onnistuinkaan tekemään sen jo kaupassa. Vai heittäytyikö kasvi itse päättäen kohtalonsa mieluummin, kuin joutua käsittelyssäni kitumaan? Kyllä olisi CSI:kin ihmeissään, jos tätä tapausta joutuisi tutkimaan. Murha vai oliko sittenkään.

Toinen tragedia tapahtui päässäni. Siis kuoren ulkopuolella. Aikomus oli pitkän potemisen jälkeen mennä vain siistiytymään kampaajalle. Ihan vähän vain. Takaa hieman lyhyempi, edestä pitempi ja vähän muotoa ja kevennystä. Kampaaja oli toista mieltä. Kuunteli kyllä toiveeni, jotka kerroin sillä englannilla minkä osasin. Siinä kohtaa kun sakset naksaisi ensimmäisen palan, meinasin kirkua. Tajusin kuitenkin olevani myöhässä. Klommo siellä on jo.
Jostain kummallisesta syystä minä vain hymyilin. Siis miksi en avaa suutani pelastaakseni edes sen mitä on pelastettavissa. Katsoin toimenpiteen loppuun ja kävelin ulos tekohymy päällä pallon muotoisen kampauksen kanssa. Joka kerta kun näin itseni jostain peilautuvan, näin täti-ihmisen, joka ilmeisesti etsii nyt hennaa värjätäkseen itsensä ikäisekseen.
Yleensä kampaajalla nuorentuu. Minä vanhenin kymmenen vuotta. Tunnissa täti-ihmiseksi. Voi ei.
Tiedän kyllä, että nuoruus on todella kaukana ikäni puolesta. Mutta olen sentään ollut kohtuu nuorekas.

Uusi kampaus muistuttaa Pastori Silliä. Erkki Saarelan aikoinaan esittämää sketsihahmoa sai tosiaan itseni pohtimaan, että olisinko hyvä pappi. Ajankohtainen ajatus uravalintamietteiden seassa. En usko, että olisin.
En ole kovinkaan uskonnollinen kristillisessä mielessä. Ristiäisissä saattaisin sählätä liikaa vesien kanssa. Häissä olisi hauskaa vaikka pillittäisin liikutuksesta. Hautajaisissa tuurillani osuisi kohdalle tietenkin ne veemäisimmät vainajat. Sellaiset, jotka ovat olleet niin pirun ilkeitä sukulaisilleen, eikä kukaan keksi mitään hyvää sanottavaa. Ja koska olen tietyllä lailla oikeudenmukainen ja ehkä jollain tapaa temperamenttinen niin tipauttaisin todennäköisesti arkun monttuun. Heittäisin hiekat perään saatesanoilla, että painu sinne helvettiin, mistä olet tullutkin!
Veikkaan, että urani olisi lyhyt. Vähän niin kuin tämä minun tukkakin.