Harmoniaa, juupa juu! Juuri taasen kun innosta soikeana olin päättänyt jotain ja onnellinen rytmistäni niin eipä se mennytkään niin. Olin siis päättänyt mennä uiskentelemaan löytäessäni siihen ”joka toinen päivä lätäkköelämää”- rytmin. Olin myös löytänyt kelvollisen ruokarytmin. Joka toinen päivä töihin evääksi salaatti ja joka toinen päivä lämmin ruoka. Näin ei tulisi syötyä turhan tuhdisti kahta kertaa päivässä ja saisin aina eväät koululle.

Torstai, joka on sananlaskuistakin päätellen muka niin toivoa täynnä, olikin jotain muuta. Heti aamusta unohdin salaattikipponi jääkaappiin. Kahvin sentään muistin. Pikkuruisen termarin kiikuttaminen on tullut tavaksi ja olin sen jopa muistanut kerrankin pestä paremmin. Huuhtaisin Fairy-vedessä lilluneet tiivisteet. Kahvi mukaan. Viime hetken takin vaihto. Edellisenä päivänä palasin kotiin likomärkänä ja oletin myrskyn jatkuvan samalla litinä-linjalla ja tiedossa olisi ulkona olemista. Laitoin siis sadetakin.

Onneksi lähdin tarpeeksi aikaisin, koska myräkkää tosiaan riitti ja kulkupeleihin ei voinut luottaa. Koulussa huomasin lounaan puuttuvan. Noh menen ruokalaan. Kappas…Aamukahvi maistui Fairylle. Myrkytynköhän minä? (Allekirjoittaneen huomautus, että elossa ollaan edelleen). Kävimme sammuttelemassa kouluttajan sytyttämiä nuotioita myrskyn keskellä. Tuuli tempoi sammutuspeitteitä ja padan kansikin sai välillä kyytiä. Urheimmat seisoivat viimassa ja me muutama vähemmän urheaa seisoimme tuulen suojassa. Kouluttaja karjui meidät lähemmäksi. Hänelläkin meinasi mennä hermo kaikkeen säätämiseen siinä säässä. Taivas räki päälle aivan joka ikisen mahdollisen muodon vedestä rakeisiin ja huomasin, ettei sadetakki ole tosiaankaan lämmin.

Oi elämän kevät. Syksy vai joko on talvi. Päästiin takaisin sisälle ja taas nämä pari turriaista aloittivat loppupäivän kestävän toistuvan shownsa. Toiston toistoa kysymyksillä kaikesta epäolennaisesta. Kouluttajan keskeytys noin joka toisen lauseen jälkeen. Kysymyksen jälkeen ties kuinka mones kerta mainita kokemuksistaan eri ammateista ja koulutuksista. Sitten kouluttaja ohjeisti miten toimitaan kokeen aikana, ennen ja jälkeen. Jakoi paperit ja tietenkin, kun pitäisi olla hiljaista niin show-tyypit aloittivat toistontoistokysymyspatteriston. Siis minä en kestä tätä enää. Yritin lukea kysymyksiä ja meinasin heittää siinä metelissä heitä kynällä päähän. Kun edes hetkeksi hiljeni niin sain ruksittua koepaperini ja palautin sen. Läpi se meni, mutta lähtiessä pelkäsin, että murskaantuuko hampaat.

Olin niin kiukkuinen ja loppu. Kylmissänikin, että päätin mennä suoraan kotiin kuuman suihkun alle. Koko illan purin hampaita yhteen ja olin kireä. Aamulla repesin. Taas toinen valitti kaiken oppimansa turhuudesta. Toinen ihanalla narisevalla äänellään kehui taas itseään maasta taivaisiin. Minulla pingahti. Totesin, en niin ystävälliseenkään äänensävyyn, että nyt tämän täytyy muuttua. Ei voi olla niin, että joka ikinen teoria-päivä on kahden tyypin kerrantaa samasta aiheesta ja yleensä itsensä erinomaisuudesta. Joskus voisi antaa opettajankin puhua. Ja tullaan ajoissa.

Eräs tytteli rähjäsi minulle siitä, että miksi olen aina ennen häntä paikalla. Mitä hittoa? Tulen ajoissa. Parina päivänä luulin myöhästyväni. Olin kahta minuuttia vaille tunnin alkua paikalla. Opettajan kanssa törrötimme odottamassa muita 10-20 minuuttia. jokunen tuli vasta ruokatunniksi. Totesin tyttelille, että ennen kuin kiinnittää huomiota minun tulemisiin ja menemisiin niin kiinnittäisi omaan toimintaan. Pitäisikö minun olla jokainen päivä puoli tuntia myöhässä, että tämäkin olisi tyytyväinen.

Menin työpisteeseeni, missä tein omaa hommaani. Ah, vihdoin omassa rauhassa. Työtilassa eräs poika touhusteli reippaana oman työnsä kimpussa niin, että sotkua vain lensi. Aloin huutamaan. ”Täällä ei saa tehdä tuota! Sille on oma huoneensa!!!!” Samaan hengenvetoon pahoittelin lempeämmin, että anteeksi kun huudan ja karjaisin uudelleen vihaisesti saman, minkä ensimmäiselläkin kerralla. Nauroimme jälkikäteen reaktiotani. Lempeyskohta tuli siitä, että poika on niin herttainen, kiltti ja söötti, eikä tahalleen tee mitään tyhmää. Tietämättömyyttään vain. Ärjyminen taas sitä, ettei tee enempää sotkua.

Aargh, Kunnon aamu. Tunteita sinne tänne. Vähän seinillekin, jos ei kaikkea silmille. Sitten ilmeisesti tapahtui jotain, mitä oletan liittyvän aiempaan jaaritukseen tulkinnoista. Toinen doctor-tulkitsija mainitsi vanhemman viisaan miehen, joka on vastuullisessa asemassa. Rauhallinen, eikä hyväksy tunteilua. Tulkitsija-nainen jätti kuitenkin kertomatta mihin tämä liittyy ja alkoi höpisemään jotain muuta. Noh… Tällainen vastuullinen, hyvin rauhallinen vanhempi herra, eli opettajani edelliseltä kurssilta tuli vastaan. Onneton kysyi, että miten menee. Kerroin kaiken kaaoksen ja totesin, että minä en kestä näitä tiettyjä tyyppejä enää. Opettaja totesi, että pitäisikö sinun mennä ulos hetkeksi luokasta, jos alkaa liikaa häiritsemään. Vastasin, että ei. Minä olen tullut oppimaan. Nämä kaksi voi mennä vetämään showtaan luokan ulkopuolelle. Naurahti ja kyseli, että miten muuten olen pitänyt koulutuksesta. Sanoin nauttivani koulutuksen annista ja aloin hekumoimaan tämän hetken työstä, että suorastaan rakastan tehdä sitä. Sitten opettaja ehdotti, että kiinnostaisiko tietty homma, jos hakisin työharjoitteluun. Voisi sopia hyvin minulle ja saisin tehdä kohtuu rauhassa työtä. Aloin innostua. Lähetti yhteystiedot sähköpostissa ja olin melkein soittanutkin jo paikkaan. Päätin odotella kuitenkin seesteisempää olotilaa. En aina ymmärrä tämän vanhemman herran aivoituksia, mutta siinä hän on hyvä, että osaa lukea oppilaita ja ehdottaa sopivia juttuja.

Näin sieluni silmin tekemässä ehdotettua työtä. Unelmoin loppupäivän jo siitäkin, että saisin ihan oikean työpaikan siltä alalta. Hilpaisin ruokalaan juhlan kunniaksi ja siksi, etten kerta kaikkiaan ollut jaksanut tehdä eväitä. Pois päästessä olin kyllä väsynyt, mutta laahauduin uimahalliin saunan lämmön siintäessä luissani. Kotiin päästessä päätin vielä piipahtaa kaupassa. Voi ei! Pankkikortti jäi työhousujen taskuun. Ei voi olla totta. Oppilaitos kiinni. Mitäs sitten tekisi. Pikainen tutkinta päälle ja tutkimustuloksesta päättelin, että taidan olla aikamoinen hamsteri. Ruokaa on yllin kyllin pakkanen ja kuivamuona-kaappi täynnä. En tarvitse, kuin askin tupakkaa. Säästöpossun ryöstö ja pullokassin kanssa kauppaan ja sekin selvisi. Hieman on orpo olo kuitenkin. Vaikka aiemmin olin pohtinut säästämistä niin se valinnan vapaus kuitenkin karkasi lukkojen taakse. jos siellä tilillä mitään edes olisikaan.

Että sellaiset harmoniset kaksi päivää. Auum!

Elämäni on tosiaankin välillä aallokkoista. Veden virta on kuitenkin kuin hidastetusta filmistä. Kun velloo pohjalla niin se kestää jonkun aikaa, kunnes liukuu kuin itsestään parempaan asemaan aallon harjalle vain rysähtääkseen takaisin pyörteiden kanssa pohjaan. Tätä tämä on ollut aina. Vaikka olisikin hauska kellua tasaisen tyynessä elämän lillussa, olisiko se sitten liian tylsää, eikä hyppyreitä osaisi arvostaa.

Olen kipuillut väsymyksen kanssa toistamiseen. Siitä lähtien, kun rysähdin oikein kunnolla virran vietäväksi, on tullut vähän väliä sellaisia ihmisiä maailmaani, jotka innostavat hetken, mutta käyvät työlääksi. Sitten menee taas virrat ja menee hetki palautuessa. Ajoittain polskuttelen myös koulumaailman pyörteissä. Välillä siellä on niin karmea hälinä, että tekisi mieli  kadota jonnekin pehmustettuun kellarikoppiin nukkumaan ja pysyä siellä.

Yritystä on kuitenkin riittänyt. Aloin ulkoilemaan säännöllisesti. Päätin suorittaa joka päivä arkena normi kotiinpaluu-lenkin päälle toisen ja nautin ulkoilusta. Kävi kuitenkin niin, että olin loppuviikosta jo niin väsynyt, että itkeskelin jossain itsesäälin kourissa ”Melkein-siskolleni”. Olin niin väsynyt, että luulin sitä tilaa masennukseksi. Tietenkin luulin, koska liikunta on aina ennenkin vain piristänyt ja loogisesti liikunnan lisääminen pitäisi piristää enemmän. Daa.

Noh tietenkään ei näin käynyt, joten tarkistelin ja tutkiskelin asiaa tarkemmin. Tutkimuksen lopputulos oli tajuta, että Hei! Minä olen kohta 51 vuotias, loppuun palamisesta toipuva. Oikeastaan vuosikymmenten henkisen kökön keräilystä toipuva, jos totta puhutaan. Ei minun tarvitse suorittaa. Kunhan teen minkä pystyn. Tämä on ollut vaikea käsittää omassa päässä. Se mitä olen tehnyt liikuttaakseni itseäni on tuntunut pliisulta. Ehkä siksi, että entisessä elämässä kaikkinensa on tehnyt aivan liikaa. Ja ennen oli nuorempikin.

Eli homma uusiksi. Kävelin koulusta normi lenkkini joinakin päivinä. Kun päätin hypätä kulkupeleihin niin tein lenkin illemmalla. Sitten intouduin taas uimisesta. Olenkin nyt käynyt muutaman kerran uimassa. Innostuin siitä niin paljon, että olen käynyt nyt joka toinen päivä. Oikeastaan minun uiminen on vesijuoksun ja Hydrohexin yhdistelmä. Aiemmin juoksentelin noin tunnin, mutta nyt päätin, että saa mennä pidempäänkin vesijumpan kanssa. Mihin minulla muka kiire on. Ei mihinkään. Toimii. Nukuin ensimmäisen kerran viikonloppuna täydet unet ja rapiat päälle yli kahteen kuukauteen. Nyt olen ääneen hihkunut kotona, kuinka hyvä oloni on ja mennyt onnellisena nukkumaan.

Yhtenä yönä tosin näin todella kummallista unta. Marko Hietala oli isäni ja Venäjä hyökkäsi Suomeen samalla hetkellä, kun sain kiikutettua Hietalalle vaivoin hankitun isänpäivä leivoksen. Herätessä totesin, että tämä on pakko johtua telkkari ohjelmista. Tuskin mitään enne- unta kuitenkaan.

Veikkaisin, että uinti-innostuksen uudelleen syttymiseen vaikuttaa vahvasti uuden uimapuvun hankinta. Taisi olla viime talvena tai keväällä, kun huitelin menemään edellisen uikkari-vainaan kanssa. Kun tulin kotiin, huomasin järkytykseksi, että persuksen kohdalta oli kulunut melkein läpinäkyväksi. Jostain syystä en sitten intoutunut raahautumaan sovituskoppeihin ja muutenkin alkoi olla bikini-aikakausi tulossa. Biksuissa en kehtaa uimahallissa polskia. Jotenkin takaraivoon on iskostunut ajatus, että uimahallissa on uimapuku soveliaampi. Ainakin tällä kropalla. Olin joskus saanut lahjaksi Tankinin yläosan. Se on ihan toimiva ja nätti, mutta lepattavat helmat tuntuvat oudoilta. Kaapissa on lojunut myös Lidlistä löytynyt passeli tapaus. Siinä ei ole muuta vikaa, kuin, että on pinkki. Se on ollut kaapissa varmaan kolme vuotta, mutten ole rohjennut vieläkään käyttää.

Reppu on pakattu huomiseen pulikointiin. Tuskin maltan odottaa. Onneksi löytyi taas se juttu, mikä kipinän taas sytytti liikkumaan niin, että muutu aivan raunioksi. Lits läts lätäkköelämää.