Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi höpötellyt yhtään mitään. Juu kyllä olen arvioinut tälläkin ajalla itseäni, että mitäs väärää sitä aina tekee, jos nurkan takaa hyökkää joku kimppuuni ja miten voi tällaisenkin asian kääntää, että se on ihan ok, koska olen itse tällainen. Kaikkeen ei voi vain kerta kaikkiaan vaikuttaa, olipa sitten kiltti tai ei.  Erikoista on kuitenkin se, että hassuja sattumia on tapahtunut niin, että se on vaikuttanut taas johonkin muuhun ja nyt näyttää suunta hyvältä. Toiveikkaalta.

Kiire. Viimeisen pari kuukautta on ollut kiire opintojen suhteen. Kiire yltyi viimeiselle kahdelle viikolle ja olen aikas tyytyväinen siihen, että tietynlasta stressiä on alkanut sietämään. Ja vieläpä palautuu viikonloppuisin. Jos stressitekijä on minuun kohdistuva tarpeeton arvostelu niin silloin meinaa mennä virrat. Ja jos samassa tilassa on ylivilkasta sekoilu kohkaamista niin se kyllä väsyttää. Mutta silloin kun tulee hyvä pikku paine omaa  tekemiseen ja tässä kohtaa näyttöjen tekemiseen niin jollain hassulla tavalla taas nautin siitä. Jotenkin vain pystyi jopa keskittymään paremmin omaan tekemiseensä.

Opiskeluissa pääsimme toteuttamaan taitojamme asiakkaalle. Menimme sinne ryhmänä ja olimme fyysisesti eri osoitteessa, kuin normaalisti. Eräs aamu tapasin juna-asemalla sattumalta vanhan tutun. Hän oli joskus vuosia sitten houkutellut hakemaan heiltä työpaikkaa. Tässä kohtaa työnhaku oli ollut vasta miettimisasteella, mutta tutun nähdessäni kysäisin, että ei heillä olisi ollut sattumalta nyt paikkoja haettavana. Kyllä on ja lähettää yhteystiedot. Erikoinen sattuma, koska emme ole törmänneet pariin vuoteen ja ei törmätty sen jälkeen enää, kuin vasta torstaina, kun kiittelin mahdollisuuden tarjoamisesta.

Haulla olikin kiire. Samana päivänä pitäisi laittaa hakemus ja näin tein. Hyppäsin siis hieman sivusta kelkkaan mukaan ja kuinka ollakaan, pääsin haastatteluun. Haastattelu meni muuten leppoisasti, mutta mokasin kuitenkin. En osannut piilottaa edellisen työpaikan huonoutta ja sitä pidettiin negatiivisena.  Ymmärrän täysin. Jälkikäteen mietinkin, että samantyyppistä työtä, kuin aiemmin, ei minun kannata hakea. Ammatillinen kokemukseni olisi ollut valtava tähän työhön, mutta kun jäin täysin yksin ja jouduin kaiken kiireessä oppimaan niin takeltelin sillä kokemuksella vastaukset. Menin välillä lukkoonkin, että apua, miten minä tähänkin vastaan, ettei kuulosta niin oudolta. Esimerkkinä nyt vaikka stressin sietokyky ja uuden oppiminen. Juu opin kyllä kummallisen hyvin vaikka aikaa on välillä ollut vartti n. viidenkymmenen säätöruuvin kanssa etsiä hyvä lopputulos. Sitkeydellä, mutta nykyään toivoisin oppimisaikaa ja mahdollisuutta keskittyä siihen uuden oppimiseen. Tröööt! Väärä vastaus. Rehellinen kyllä, mutta rivien välistä saivat hieman negatiivisen asenteen edellistä meininkiä kohtaan. Voi rähmä.

En saanut paikkaa, mutta sain todella hyvää palautetta ja kokemuksen haastattelusta. Enhän ole sellaisessa käynyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olenkin pohtinut, että ns. Tutusta ja turvallisesta on parempi heittäytyä seikkailemaan tuntemattomaan, jossa voin sivuuttaa hieman paremmin nyt ne kauhukokemukset ja keskittyä olennaiseen.

En jäänyt harmittelemaan sen enempää vaan ajattelin, että tässäkin asiassa täytyy nyt kehittyä. Kokemus kuitenkin avasi aivan uudenlaisen vireen. Koska minut tavallaan repäistiin omasta kuplasta yhtäkkiä työnhaun pyörteisiin, mitä olen kyllä miettinyt, mutta hieman arkaillut niin nyt uskallan ja tahtotilakin on aivan toisenlainen. Nyt vedän pääsiäisen hieman happea, mutta ensi viikolla alan tykittämään hakemuksia.

Haastattelu poiki myös jotain muutakin ja hieman yllättävääkin. Olen etsinyt asuntoa. Vaikkakin pidän nykyisen sisustasta niin haluan muualle. Pois tältä alueelta ja rauhallisemmalla parvekkeella, missä voin nauttia vaikka tomaattien kypsymistä seuraillen. Nykyinen parveke on sellainen tuulitunneli ja katupölyn mekka, ettei moinen harmonia sovi mitenkään päin. Taloon on tulossa myös saneeraus, joten pois tästä joka tapauksessa täytyy päästä. Haave on ollut tietyltä alueelta ja laajensin haaveilua junaradan pituudelle melko pitkälle Vantaalle asti. Rupesin kuitenkin silmäilemään muitakin alueita sillä ajatuksella, että, jos saan työpaikan, että olisi helppo kulkea.

Eräs asunto aivan väärästä suunnasta kiinnitti huomioni. Talo olisi saneerattu, eikä remontteja tulisi ihan heti. Päätin kokeilla hakea, jos katsomaan edes pääsisi. Sitten yhdelle viikolle osuikin melkoinen hulabaloo. Työpaikasta tuli ilmoitus, etten tullut valituksi. Koulun työskentelypaikassa meni vedet poikki ja sahasin eri kulkuvälineillä koululle toteamaan, että sielläkin on vedet poikki. Seuraavana päivänä juoksin työmaan avaimien perässä. Olin ns. avainvastaava, mutta  vesihässäkän takia avaimet olivatkin toisella henkilöllä, joka sairastui. Kiire näyttöjen tekemiseen kasvoi ja samaan aikaan sain ilmoituksen asunnosta, että olisin jonossa ensimmäinen . Kotona ensitöikseni tekemään varaus, jotta pääsisin katsomaan. Lisää hulabaloota viikolla, mukaan lukien eväiden unohduksia. Asunto näyttö osui päivälle, jolloin olin syönyt huonosti, valtava kiire härdelli takana ja mietin verensokerivajeessa, että tämä olisi kaikista huonoin päivä kävellä ventovieraan kotiin tuijottamaan seiniä. Olin aiemmin käynyt vakoilemassa taloa ja ollut tunnelmassa njääh… ehkä ei, mutta kurkkaan kuitenkin. Nyt menin sillä samalla asenteella, että njääh katsomaan sisätilat.

Ovi aukesi rappukäytävään ja bum! Samalla sekunnilla tulvahti lämpö sieluuni. Astuin sisään ja taisin ihan ääneen hokea, että tämähän on kiva, ei vitsit, tämähän on minun koti. Oih ja voih ja ihailun huokauksia. Asukas, nuorehko mieshenkilö koitti olla kohtelias, mutta huomasin mikroilmeessä pientä silmien muljautusta, että mee jo pois hekumoimasta siitä, nainen. Ymmärsin sentään lähteä vaikka olisin niin hirmuisesti halunnut jäädä vielä sisustelemaan.

Kotona zekkasin vielä kulkuyhteydet kertaalleen ja tajusin, että kyllä sieltä joka paikkaan pääsee näppärästi. Hyväksyin tarjouksen. Reilu viikko paperihässäkkää kaiken sen muun hulabaloon kera ja nyt virallinen sopimus on tehty ja heinäkuussa pääsen muuttamaan.

Torstaina koulu loppui ja nyt vihdoin iski tajuntaani, että tämä välivaihe väliaikaisesti tässä asuessa on tosiaankin päättymässä. Olen toipunut hyvin ja nyt alkaa olla sellainen olotila, että kaikki alkaa olla tasapainossa. Muuttorumba tietty tulee, mutta jollain perverssillä tavalla pidän muuttorääkistä. Se on aina uuden alku. Toipumiseen tarvitsin omaa tilaa ja virtasyöppöjen poiston. Kävi mielessä sekin, että päätös muuttaa kokonaan muualle toi toisenlaista energiaa muutenkin. Pieniä hyviä juttuja on tapahtunut ja ne ovat tuoneet positiivista uskoa, että jokohan tässä oikeasti alkaa maailma normalisoitumaan järjelliselle tasolle.

Niitä pieniä hyviä juttuja:

Taisteluparini koulusta, ADHD-kaveri, jolle olen ollut välillä pahastikin allerginen. Hänen kanssaan löydettiin lopulta ihan hyvä tiimi. Vaikka otimme yhteen lukuisia kertoja, kun hän syytteli minua omista sekoiluistaan niin jossain vaiheessa saatiin sellainen ymmärrys itse tekemisestä, että vietiin hienosti maaliin saakka. Vielä viimeisenä päivänä työmaalla olisi kärpänen katossa pyörtynyt meidän keskustelusta ja siitä, että kaiken sen sekoilun jälkeen lähdimme työt tehtynä tyytyväisin mielin pois. Ehkäpä kärsivällisyyteni karvan verran kasvoi. Ihan hitusen vaikka kehitettävää on vielä rutkasti hillitä itseään keskustelussa, missä kaveri taikoo rakennukseen ylimääräisiä rappusia paikkaan, missä niitä ei edes ole. Hmm.. Mitenkähän se Jeesuksen ihmeteko muuten oikeasti meni? Veden muuttaminen viiniksi? Olikohan hänelläkin samanlainen tapa vain inttää jotain todeksi, mitä ei ollut olemassa. Mene ja tiedä. Tulipahan vain yhtäkkiä mieleen.

Eräs päivä kiroilin melkein- siskolleni, että hitsi vie, kun ei ole yhtäkään kaveria/tuttua, jolla olisi auto ja kykyä kantaa mitään. Helpottaisi kummasti muuttamisessa. Useampia olen itse autellut, mutta kun se ei vain kerta kaikkiaan kulje, kuin yhteen suuntaan. Noh, tapasin sen saman naisen uudelleen, jonka kautta pääsin työhaastatteluun. Kiittelin kokemuksesta ja kerroin löytämästäni asunnosta. Poks! Tarvitsetko muuttolaatikoita. Olisi 12 kappaletta lainata. Tuo ne maanantaina niin pääsen pakkaamisessa alkuun. Uskomatonta! Pähkäilin, miten voisin korvata avun rahapulassa. No, kahvipaketti saa nyt riittää ja auttelen sitten, kun apua tarvitsee.

Olen usein ihmetellyt, että elänkö jollain vieraalla planeetalla. Iso osa ihmisistä ovat niitä iilimatoja, että kerran tutustuessaan ja päästäessä omaan maailmaan alkavat kuppaamaan kaiken. Kun taas koettaa keskustella jostain jonkun kanssa, ne jutut ovat aina jotenkin niin kaukana ääripäässä omasta maailmasta, ettei sellaista järkevää turinaa välttämättä löydy mistään. Itselle sopivana pidän siis sellaista keskustelua, mikä ei liittyisi joka ikinen kerta vaikkapa huumeisiin, alkoholiongelmiin tai väkivaltaan. Tai löytyisi vaikkapa edes yksi yhteinen mielipide. Vaikkapa pystyisi juttelemaan telkkariohjelmasta, jos ei muusta. Joskus kun olen lähtenyt tälle tielle, on saattanut olla tuskien taival löytää edes yhteinen ohjelma. Kun kehuin jotain näyttelijää niin aina se kehuttu oli jollain tapaa täys p… tämän toisen mielestä. Kyllä se tyrehdyttää aika nopeasti halut höpöttää yhtään mistään, kun kaikkeen tulee vastustusta. ”Hyvää huomenta!” ”Mitä hyvää tässä muka on?” Melkein -siskoa lukuun ottamatta juttukaverit kutistuivat naapurin pappaan. Koululla toki oli joitakin hyviä turinoita, mutta melko suppeilla aiheilla. Naapurin pappa on jotenkin liikkis, ja hieman koominenkin. Hän on tieteilijä. Mistä tahansa olemme lähteneet jutuissa liikkeelle niin olen päätynyt latinan kielisen sanaston pyörremyrskyyn. Saanut fysiikan luentoja jne. Kaikesta huolimatta aika kaukana tämäkin.

Sitten eräänä päivänä tapahtui ihme. Naapurirapussa asuu pariskunta ja aina olemme tervehtineet. Miehen olen nähnyt useammin, mutten ole kertaakaan kahteen vuoteen tässä asuessani jutellut kummankaan kanssa. Oli vaalipäivä ja satuin tupruttelemaan keuhkojani kappaleiksi, kun tämä mies käveli moikaten ohi. Hän oli melkein ovella, kun kääntyikin ja käveli juttelemaan vaaleista ja äänestämisestä. Saimme aikaiseksi mielettömän virkistävän keskustelun rönsyillen moneen muuhunkin aiheeseen. Samantyyppisellä huumorintajulla varusteltuna se hetki oli niin hersyvä ja antoisa, että virkistyin. Naapurit lähtivät sitten reissuun. toivotin hyvää matkaa ja nyt en olekaan vähään aikaan nähnyt.

Jotakin kummaa on tapahtunut kärsivällisyydelle. Uhmasin luontoa ja nakkailin myytäviä tavaroita nettikirppikselle. Olen 15 euron ja yhden ilmaisen tuotteen eteen tehnyt töitä monen monta tuntia vastaillen miljoonaan viestiin. Totta kai peruutuksia tuli ja nyt se rumba alkoi uudelleen. Enkä ole menettänyt elämäniloani vielä kertaakaan. Pikkuhiljaa nuo tavarat tuosta lähtee. Jopa ne kalliimmatkin. Vaikuttaa lupaavalta.

Hupsista taas. Aika on humahtanut arjen pyörityksessä. Jotenkin tuntuu, että aika vain hujahtaa ohi. Just nyt se on onneksi hidastunut, koska olen ollut lomalla.

Noin puolesta välistä tammikuuta on olotilani ollut kummallinen. Viikko sitten tuijottelin seiniä, että jotain kummallista on meneillään. Jotain puuttuu. Suurin puutos on jatkuva väsymystila. Mieleni alkaa olla kirkas. No ei ihan tietenkään. Unohdin pyykkituvan varauksen ja silloin tällöin unohtelen muutakin. Kuitenkin tunnen oloni suhteellisen normaaliksi. Vai voiko sanoa normaaliksi, jos illat plaraa puhelimesta kissavideoita ja kikattelee ääneen niille? Olen ollut niin mahdottoman hyväntuulinen, että hirvittää sanoa se ääneen. Ettei sitten vain tömähdä. On välillä tömähdellytkin, mutta jotain on todellakin tapahtunut, etten vastoinkäymisistä mene jumiin ja toipumiseen menisi viikko.

Pientä tömäystä on tullut koulutuksessa. Pitäisi tehdä näyttöjä siitä tästä ja tuosta. Käydä työharjoittelussa ja sitä ennen myös tekemässä porukalla yksi projekti muualla kuin koulussa. Eipä siinä mitään, mutta aika hupenee ja kohta loppuu koko koulutus. Selkeyttä olisin kaivannut, eikä niin, että joutuu välillä ihmettelemään ja kyselemään samaa asiaa moneen kertaan.

Toinen tömäytys oli heppu, joka stalkkasi ensin jonkin aikaa ja otti sitten yhteyttäkin. Nimetön, kuvaton tapaus, joka tarttui uudelleen puolen vuoden jälkeen erään FB-ryhmän keskusteluun. Tykkäili pitkällä aikavälillä kuviani, mitä sattui näkymään ja alkoi sitten kyselemään asioita. Sinänsä viatonta vielä, mutta kun näitä on tullut jo turhan monta outoutta vastaan niin nakkasin estot päälle saman tien. Jos ei kykene omalla naamallaan ja nimellään olemaan naamakirjassa niin en minäkään kykene silloin järjelliseen keskusteluun yksityisin viestein.  Ja viattomastihan se aina alkaa, kunnes huomaa olevansa jonkun narsistipsykopaatin pyöriteltävänä. Hyi. Puistattaa.

Kolmas tömäytys oli viime perjantaina. Olin repäissyt ja ostin lipun keikalle. Katsoin mainoksesta, että soitanta olisi mukavan aikaisin. Jo puoli seiskan aikaan. Lipussa samat kellon ajat. Sen verran vielä sekaisin olen vielä, etten lukenut pientä pränttiä missä kerrotaan ovien aukaisusta tuohon aikaan. Koska en tullut ajatelleeksi, ettei isolla kirjoitettuihin kellon aikoihin voi luottaa ja ymmärtänyt selvittää keikkapaikan omilta sivuilta soittoaikaa niin menin sitten liian aikaisin. Odottelin puoli tuntia pääsyä sisälle ja narikkaa. Seuraavat puolitoista tuntia kärvistelin hillittömässä metelissä katselemassa, kun muilla oli varaa nautiskella ylikalliita antimia. Kun keikka vihdoin alkoi, jaksoin enää reilun tunnin. Se hälinä oli liian kauan minulle liikaa. Olin janoinen. Näin, että joiltakin tarkistettiin laukku niin tuskin omaa vettä olisin saanut pitää. Paikalla vesi maksoi 3.50e ja alkoi olemaan väsymyksen kanssa myös niin hillitön jano, että luovutin kesken. Bändi oli hyvä ja olisin mielelläni kuunnellut loppuun asti. Eipä se vain mene niin. Minun maksamalla lipulla saa jotain aivan muuta ja jos ei viittä tuntia kykene nesteyttämättä olemaan kaikuvassa metelissä niin omapa on vika. Olisi ollut silti kiva tulla juuri ennen keikkaa niin olisi maksanut siitä mitä meni katsomaan.

Painelin erääseen karaokebaariin ja join melkein kerralla tuopillisen vettä. Siellä oli mukava fiilis ja sain laulaa useammankin kappaleen. Sitten päätin käydä uudessa Tokio-baarissa. Ovella kysyin, että mahtuuko vielä sisään ja poke totesi vain, että oletko varma, että haluat sisään. Kyllästymispiste ilmeisesti saavutettu melko nopsaan. Vastahan tuo on avattu. Laulamiseen kolmen tunnin jono. Noh nautin yhden juoman ja lähden kotiin. Lipitellessä samaan pöytään istahti pariskunta, josta näki kyllä, että juoma on maistunut ennenkin. Nainen oli kuitenkin mukava ja höpötimme niitä näitä. Kun nainen lähti vessaan niin mies kyseli minulta nimeä ja olenko FB:ssä. Hei ihan oikeasti nyt. Jos höpötän niitä näitä jollekin tuntemattomalle pariskunnalle niin en todellakaan halua tehdä henkilökohtaista tuttavuutta pariskunnan herrahenkilöön. Koska tämä löpinä loppui kuin seinään naisen palatessa niin ei voi kuin pyöritellä silmiään, että mitä ihmettä nämä äijät itsestään oikein kuvittelee.

Ymmärsin lähteä kotiin. Lauantain nukuin, nukuin ja nukuin. Sunnuntaina ihmettelinkin seiniä katsellessa, että miten ihmeessä minua ei väsytä. Olen ollut energiaa täynnä ja puuhaillut kaikenlaista. Olen mutustellut ajatusta muuttamiseen. Taloon tulee saneerausremppa, mutta ajankohdasta ei vielä ole tietoa.  Käytin energiaani asunnon etsimiseen. En edes tiedä, mistä minulle pompahti ajatus yhdestä kaupunginosasta, mutten ole saanut sitä päästäni vieläkään.

Päätin retkeillä sinne. Katsoin parin taloehdokkaan osoitteet ja lähdin tutustumaan alueisiin. Samalla sain kunnon päivälenkin tehtyä ulkoillessa upeassa säässä. Ensimmäiseen alueeseen ihastuin heti. Pystyin kuvittelemaan itseni sinne. Ainut miinus on paikan syrjäisyys. Koska vielä ei ole töitä niin en tiedä kauanko työmatkaan menee. Plussaa olikin sitten kaikki muu. Kaupat lähellä. Upeat ulkoilualueet. Liikenneyhteydet kuitenkin hyvät. Jokunen ravintolakin ja baari, ettei ihan näivety yksinäisyyteen. Jokin kummallisen kotoinen tunnelma ihan vain jo kävellessä kadulla. Katselin ihmisiä ja jotenkin tuntui, että voisin sopia tämän joukon sekaan. Miksipä en. Hassua, ettei ikinä ole asuntoja katsellessa ollut edes vaihtoehtona. Asuntojen Tinderissä ollut se heikoin vaihtoehto.

Toinen alue oli ihan kivan rauhallinen, mutta kauppaan matkaa. Bussit kyllä kulkisivat, mutta mutta. Aloin miettimään, että jos nyt muuttaisin pysyvästi ja viettäisin tulevan vanhuudenkin siellä niin pitää olla hieman helpompaa. Pörhälsin bussilla vielä ensimmäisen alueen ohi ja se sama ihastuksen fiilis piipahti pienenä läikähdyksenä sisuksissa. Jos löydän sittenkin muualta asunnon niin tulen ainakin käymään täällä useammin.

Sain ahaa- elämyksen jo aiemmin. Olen kyllästynyt nykyiseen asuinalueeseen ja kerran jo muutinkin pois. Kuitenkin väärään suuntaan. Tänne tulin takaisin, koska täällä oli tuttuja, joiden kuitenkin huomasin olevan täysin sopimattomia minun maailmaani. Tajusin, että nyt ei olisi mitään, miksi tarvitsisi pysytellä juuri täällä. Ei tarvitse vanhan työmatkan takia täällä asua. Tänään lätkin asuntohakemuksia sinne tänne hyvien kulkuyhteyksien päähän. Löysin kolme hyvää asuntoehdokasta eri suunnilta ja vihdoin ja viimein hain niitä. Olen jonkun verran hauissani viivytellyt. Ehkä ajatus pakkaamisesta ja muuttamisessa itsessään välillä tuntuu hieman rankalta. Vihdoin sain kuitenkin keskityttyä jopa matematiikkaan ja laskin, mihin on varaa. Muutot ja kaikki yhteensä. Jos työttömyys jatkuu pitkään niin mitä otan huomioon. Voi olla, että asunnon löytäminen kestää pitkään, mutta olen innoissani. Käväisin tänään Kiasmassa katselemassa taiteita hakemuksien lähettämisen jälkeen. Kun tulin takaisin niin se läikähdys tuli taas mukavasti sisuksiin. Olenko tosiaan löytämässä sen minun oman paikan. Näille kulmille tulin aikoinaan miehen mukana ja tänne jäin, enkä tunne vieläkään yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen oikeaksi paikaksi.taitaa olla tunteesta päätellen ihan hyvä ratkaisu poistua muualle.

Toinen mikä on piristänyt mieltäni, on terapia. Pääsin koulun kautta juttelemaan psykologille. Pistin hänen pään pyörälle kertoessani maailmastani. Ei, minun maailmassani ei pyöri huumeet ja väkivalta. Olen koulussa niitäkin elämäntarinoita kuunnellut. Minulla on ollut vain liikaa ihmisiä, jotka ovat repineet minusta kaiken irti. Toisin sanoen, olen itse niin läheisriippuvainen ja vietävissä ollut, että olen jäänyt liian monta kertaa jalkoihin väärien ihmisten kanssa. Yritän miellyttää liikaa unohtaen omat rajat. Siihen ei psykakaan osannut kertoa vastausta, että miten on mahdollista, että yhden ihmisen elämässä realistisesti noin 90% ihmisistä ovat kuitenkin niitä, jotka härskisti hyödyntävät minun puutteita. Ei sellaista tapahtuisi, jos näistä edes osa omaisi empatiaa. Paska tuuri. Täytyy muuttua, kunhan vihdoin oppisi millaiseksi. Mikä osa minusta on niin väärää, että sen täytyy muuttua ja kuinka paljon. Pirun vaikea kysymys. Olen kuitenkin kiltti, oikeudenmukainen jne. Jne. Tiettyyn pisteeseen asti. Ristiriidat tulevat sitten, kun en jaksa yhteen suuntaan ymmärrellä ja ammentaa. Sitten muutun ”einiinkivaksi” ja soppa on valmis. Tarvitsisiko muuttua mulkeroksi, jos saisi edes hitusen vastavuoroisuutta. Tuskin. Minullakin on paha mieli, kun olen joutunut pettymään totaalisesta itsekkyydestä ja olen joutunut pistämään yhteydet poikki, että saan hengittää.

Kolmas asia mitä tajusin eräs päivä. Olen välillä sen huomannutkin juu, mutta nyt sen TAJUSIN oikeasti. Minulla on kiva koti. Siis vaikka seinät olisivat millaiset ja missä tahansa, olen vihdoin saavuttanut sisustan sellaiseksi, missä viihdyn. Olen saanut kerättyä kauniita asioita, mitkä sopivat toisiinsa. Joskus jopa itse tekemällä. Joskus tohottaessa itse, olen vahingossa  muuttanut vaikka sävyjen suuntaa, mutta sitten pienillä jipoilla on saanut kaiken mätsäämään. Persoonallisuutta.

Kasvit. Aloin keräämään kasveja kolmisen vuotta sitten. Niitä oli paljon ja varmaankin puolet on kuollut. Nyt huomasin, että ovat kasvaneet ja alkaneet muovata sitä ympäristöä ja fiilistä sellaiseksi, mitä olen alun perin ajatellut. Niiden piti vain kasvaa hieman. Pienillä siirroilla ovat löytäneet paikkansa ja ajoittain olen vain ihaillut niitä. Todella rentouttavaa. Paitsi silloin, kun joku ötökkä häiriöi harmoniaamme. Kun jäin sairaslomalle, ostin Alocasia Frydekin. Se on koko toipumisen ajan ollut upea. Selvisi yhdestä ötökkähyökkäyksestäkin. Nyt, kun oma olotila on kohentunut niin kasvi on alkanut voimaan huonommin. Täytyy vaihtaa mullat sille ja tarkkailla tilannetta. Se on ollut todella tärkeä minulle. Se antoi kauneudellaan virtaa. Lohtuakin. Välillä olen sitä laiminlyönyt vain omalla väsymykselläni. Nyt täytyy antaa sille sitä hoivaa, mitä se tarvitsee.

Ja se on hyvä mainita, että olen antanut itselleni niitä löysiä päiviä. Jos koulussa on ollut fyysisesti rankempaa niin kotona olen ottanut rauhallisemmin. Jos löysempää niin olen pulahtanut altaaseen. Antanut itselle mahdollisuuden levätä ilman huonoa omaa tuntoa ja nauttinut sitten taas tekemisestä. Olen alkanut unohtaa sen ajatuksen, että mitä muut ajattelee. Eipä niitä muita ole arvostelemassa ja ihan oma tekeminen tai tekemättä jättäminen on itselle kuitenkin tärkeintä. Ei maailma romahda vaikkei joka päivä yritä niin älyttömästi. Jos romahtaa niin eiköhän sen hoida nuo seniilit pellet, joille on annettu liikaa valtaa.

Mukavaa oli käydä myös pitkästä aikaa Melkein-siskolla. Kokkailimme pitsaa ja höpötimme niitä näitä. Niin normaalia hengaamista, kuin annetuilla resursseilla voi odottaa. Ensimmäinen kerta, kun kokkailtiin ja se oli kivaa. Ensimmäinen kerta, kun pystyin itsekkin rentoutumaan ilman aikataulua tai murhetta siitä, että ehdinkö palautumaan ennen maanantaita.

Muuttoa odotellessa kevättä kohti.