Pohdiskelin tänään, että millainen sen miehen pitäisi olla, että homma toimisi. Tietty kulutin hyvin pienen hetken siihenkin, että millainen minun pitäisi olla. Aika nopsaan tajusin, että en voi ihmeemmin itseäni ideaaliksi muuttaa, kun en tiedä millaiseksi. Voin vain mukautua hieman sopivammaksi, jos sellainen sopiva jeppe osuu paikalle.

Koska olen tavannut jos jonkinlaista kulkijaa niin toivomuslista on kutistunut vain lauseeseen: ” Minulle sopiva. ” Joskus muinoin tein pitkän listan kriteereistä. Pikkuhiljaa kolutessa nettitreffi-sivustoja läpi listani kutistui ytimekkäämmäksi. Ei mielenterveys- ja päihdeongelmaa! Ja hieman hienosäädin vielä, että jaksaisi pysyä hereillä edes treffien ajan. Olisi siis edes jotenkin hengissä. Oikeastaan mikään ei muuttunut. Tänään siis pohdiskelin, että miten mitä vaatimuksia hyvälle miehelle voisi asettaa, jos vaikka sen minimin edes löytäisi.

En aio ikinä mennä enää treffi-sivustoille, joten ulkonäköseikat tulee zekattua heti manuaalisesti. Vai silmuaalisesti? Noh, samalla kun sellainen ihme kävelee eteen niin näkeehän siitä vetoaako vaiko ei.

No mikä sitten vetoaa? Oikeastaan varsinaisesti ulkonäöllä ei ole väliä. Vaan persoona itsessään. Mitä siitä ihmisestä huokuu. Turvallisuutta, silmissä eloa, tietynlaista rauhallisuutta, mutta kuitenkin sellaista reippautta ja sopivaa itsevarmuutta, mikä kertoo, että pystyy pitämään itsestään huolta..

Aiemmin olin sulaa vahaa tuikkivien silmien edessä ja se hurmaavin oli aika vallaton. Nyt ei enää uppoa. Ei jaksais. Useinmiten osunut playeri kohdalle. Nyt tarvitsen aikuisuutta. Miehet ovat yleensä olleet pitkiä. Yli 180 cm. Kerran alle 170 cm ja sopivimmalta fyysisessä mielessä noin about 175 cm. En ole koskaan tietoisesti pohtinut kenenkään pituutta. Jostain syystä nämä vain ovat olleet. Lyhyempää kuin itse, en jotenkin osaa sillä silmällä edes katsoa. Koska omaan itsekkin kokoa niin en halua tuntea itseäni järkäleeksi. Tämä viimeisin heppu oli siitä kiva, että omistaa hieman mahaa itsekkin. Vaikka liikumme molemmat niin se ei ole kuitenkaan hampaat irvessä kaloreitten laskemista ja peilin edessä itsensä tuijottamista.

Aijoo, Olishan se kiva jos on tukkaa, muttei kaljukaan haittaa. Kunhan niskassa ei ole HK:n blö ja tolkuttoman paljon rupisia finnejä. En vain voi sille mitään, mutta sellainen olemus muistuttaa jostain syystä Perus Suomalaisten vaalivoitto-juhlaa ja en välitä siitä puolueesta pätkääkään. Eikä tartte olla Kokoomuksenkaan himo-kannattajakaan. Emme tulisi hirmuisen hyvin toimeen.

Sitten se ääni… Olen huomannut viime aikoina, että äänellä on iso merkitys. Tahdon seuraavaan pakettiin miehisen äänen. Naismaista vänisijää en kerta kaikkiaan kestä. Enkä narinaa. Pitää olla miehen ääni. Sellainen, mikä saa hyrisemään onnesta, kun sen kuulee. Sellainen oikea ääni on sellainen, että se itsestään on jo halaus. Voi huokaus sentään.

Pysytään vielä pinnallisissa asioissa.

Koti. Tässä iässä täytyy olla koti. Ja vieläpä sellainen, mihin voi tulla käymään ja istahtaa ilman raivaamista. Kun tulen käymään niin ne pahimmat tiskit pestään ennen, kuin astun sisään, eikä siinä vaiheessa aleta siivoamaan ja jätetään hengailemaan ittekseen. Näinkin on käynyt. Sain nähdä koko kaapiston astiat limoittumassa ja hemmo kertoi olevansa iloinen, kun tulin kylään, että hän sai vihdoin pestyä tiskinsä pois. Sitten me juotiin kahvia ja mietin, että elääköhän tässä mukissa vielä joku. Ainakin kahvinkeitin oli sen näköinen, että liikkuisi itsestään. Jos nyt sattuu niin hauskasti, että juuri siinä kohtaa, kun tapaamme osuu muutto, ero, remppa, asunnottomuus yms. Niin miehen tulisi järjestää asumisensa siksi aikaa jonnekkin. Jos meinaisi majoittua luokseni heti kättelyssä niin ei onnistu. Noin about 99% tapaamisistani henkilöistä on näin toiminut ja tässä kohtaa koen laskelmoiduksi hyödyn tavoitteluksi. Jos oikein tiukka paikka tulee ja melkein voisin lyödä vetoa, että seuraavallakin kerralla tulee, niin aikataulut kulkevat asunnon haltijan eli minun menojen mukaan. Arkiyöni aion vastedes nukkua vaikka asunnossani olisi hirvi. En ole himosiivoaja itsekkään, mutta sen verran kuitenkin, ettei sentään terveysriskiä ole.

Nyt mennään niihin arvoihin ja elämäntapoihin.

Minulle ihanteellinen mies on kiinnostunut asioista, elämästä ja minusta. ”Ihan sama” ja ”ihan ”ok” eivät ole mielipiteitä. Haluan suoran ja rehellisen, sanoilla varustetun miehen. Suoruuteen ei kuitenkaan lueta kaiken dissaamista ja mitätöimistä. kaikki ei ole paskaa. Ja jos on niin ihan itse kykenee vaikuttamaan siihen, että on vähän vähemmän paskaa. En voi olla vastuussa kenenkään hyvinvoinnista yksin parisuhteessa, missä on kaksi. Arvostaa myös omaa tilaa ottamalla ja antamalla. Ymmärtää kuitenkin, että oman tilan antaminen ei tarkoita sitä, että mennään toisen naisen luo hillumaan siksi aikaa, kun toinen lataa akkuja. Eli vaadin tältä pakkaukselta kaiken kattavaa älykkyyttä.

Ihannemiehelle kelpaan naisena kumppaniksi. Toiseksi ihmiseksi hänen maailmassaan. Aisapari. En ole äidin sijainen. Palvelusväki tai tarpeiden tyydyttäjä. Kumppanuus täytyy olla tasavertaista. Molempien huomioon ottamista. Sopimista niin, ettei hajoa kappaleiksi, jos toinen kysyy vaikkapa aikataulua. Arvostus ja inhimillisyys.

En olisi ikinä itsestäni uskonut, että sanon tämän ääneen. En ole koskaan pitänyt tärkeänä asiana. Mutta nyt vaadin mieheltä, että kykenee tuomaan sen penteleen kukkakimpun. Edes kiitokseksi majoituksesta. Edes tutustuessa toimittamaan romantillista kiinnostusta. Jos miehellä on hyvä palkka niin voi hän vaikka tarjota joskus vaikka juoman tai vaikka ruuankin. Muussa tapauksessa hoidan kyllä oman osuuteni. Ihminen se minäkin olen, enkä mahdottomia pyydä. mutta siinä tapauksessa voi kompensoida vaikkapa sytyttämällä kynttilän joskus ja tekemällä voi leivän. Hitto vie niinhän minäkin teen.  Nyt minä vaadin edes jonkinlaisen romanttisen eleen. Ilman, että se täytyy maksaa monin kerroin takaisin. Jotain sellaista, että tunnen minäkin olevani tärkeä. Tästä asiasta en jousta.

Jopa persaukisimmat ovat puskansa aikanaan raahanneet. Eli liiallinen pihiys ja itsekkyys on niin totaalinen turn of. Olen aiemmin maksellut monellekkin miehelle sitä sun tätä. Jopa tälle, joka mainosti jatkuvasti pystyvänsä ostamaan milloin vain asunnon ilman lainaa. Häneltä ei herunut minkään näköistä mitään, mutta ostin hänelle ratikkalipun, tarjosin juomat, maksoin narikat. Ja kerran hän joi jopa juomani.

Naisena olen tulevalle ihastukselleni muutakin kuin ”vain nainen”. Tähän ilmiöön on niin monta kertaa törmännyt. Olempa ollut sitten treffi-palstalla tai baarissa. ”Vain naiselle” voi sanoa mitä vain. Tietenkin, koska ”vain nainen” on vain panemista varten. Jos ”vain naista” roikottaa pidempään, kuin yhden yön niin se voi hoitaa kaiken, mitä äityliinikin on tehnyt. näille ihmisille ilmeisestikin äitikin on ”vain nainen”. Paitsi toki parempi kokki, koska ”vain naisen” tuotokset eivät voi yltää äityliinin tasolle. Tällaiset miehet taitavat olla äityliinien prinssejä ja kuninkaita, joilla menee sielu rikki, jos palvelu ei pelaa. Minun tuleva aarteeni ei ole sellainen. Hän osaa arvostaa ihmisenä.

Koska tuleva tärkein ihmiseni itseni jälkeen on mies niin pieniä vikoja täytynee kestää. Ne viat täytyy olla kuitenkin sellaisia, ettei ne vie mielenterveyttäni, murenna omakuvaani, räjäytä luottamustani kappaleiksi.

Siinäpä ne tärkeimmät , mitä näin äkkiä tuli mieleen. Universumi, hoidetaas tällä kertaa päätyyn asti. Viimeksi melkein osui, mutta jätetään se narsismi seuraavasta paketista pois. Kitoos!

P.s. Helmikuussa olis ihan jees. keräilen voimia vielä hetken. Ai niii ja niitä tekstari-helvettejä ei enää kiitos. Puhelimella voi välillä soittaakkin.

Harmoniaa, juupa juu! Juuri taasen kun innosta soikeana olin päättänyt jotain ja onnellinen rytmistäni niin eipä se mennytkään niin. Olin siis päättänyt mennä uiskentelemaan löytäessäni siihen ”joka toinen päivä lätäkköelämää”- rytmin. Olin myös löytänyt kelvollisen ruokarytmin. Joka toinen päivä töihin evääksi salaatti ja joka toinen päivä lämmin ruoka. Näin ei tulisi syötyä turhan tuhdisti kahta kertaa päivässä ja saisin aina eväät koululle.

Torstai, joka on sananlaskuistakin päätellen muka niin toivoa täynnä, olikin jotain muuta. Heti aamusta unohdin salaattikipponi jääkaappiin. Kahvin sentään muistin. Pikkuruisen termarin kiikuttaminen on tullut tavaksi ja olin sen jopa muistanut kerrankin pestä paremmin. Huuhtaisin Fairy-vedessä lilluneet tiivisteet. Kahvi mukaan. Viime hetken takin vaihto. Edellisenä päivänä palasin kotiin likomärkänä ja oletin myrskyn jatkuvan samalla litinä-linjalla ja tiedossa olisi ulkona olemista. Laitoin siis sadetakin.

Onneksi lähdin tarpeeksi aikaisin, koska myräkkää tosiaan riitti ja kulkupeleihin ei voinut luottaa. Koulussa huomasin lounaan puuttuvan. Noh menen ruokalaan. Kappas…Aamukahvi maistui Fairylle. Myrkytynköhän minä? (Allekirjoittaneen huomautus, että elossa ollaan edelleen). Kävimme sammuttelemassa kouluttajan sytyttämiä nuotioita myrskyn keskellä. Tuuli tempoi sammutuspeitteitä ja padan kansikin sai välillä kyytiä. Urheimmat seisoivat viimassa ja me muutama vähemmän urheaa seisoimme tuulen suojassa. Kouluttaja karjui meidät lähemmäksi. Hänelläkin meinasi mennä hermo kaikkeen säätämiseen siinä säässä. Taivas räki päälle aivan joka ikisen mahdollisen muodon vedestä rakeisiin ja huomasin, ettei sadetakki ole tosiaankaan lämmin.

Oi elämän kevät. Syksy vai joko on talvi. Päästiin takaisin sisälle ja taas nämä pari turriaista aloittivat loppupäivän kestävän toistuvan shownsa. Toiston toistoa kysymyksillä kaikesta epäolennaisesta. Kouluttajan keskeytys noin joka toisen lauseen jälkeen. Kysymyksen jälkeen ties kuinka mones kerta mainita kokemuksistaan eri ammateista ja koulutuksista. Sitten kouluttaja ohjeisti miten toimitaan kokeen aikana, ennen ja jälkeen. Jakoi paperit ja tietenkin, kun pitäisi olla hiljaista niin show-tyypit aloittivat toistontoistokysymyspatteriston. Siis minä en kestä tätä enää. Yritin lukea kysymyksiä ja meinasin heittää siinä metelissä heitä kynällä päähän. Kun edes hetkeksi hiljeni niin sain ruksittua koepaperini ja palautin sen. Läpi se meni, mutta lähtiessä pelkäsin, että murskaantuuko hampaat.

Olin niin kiukkuinen ja loppu. Kylmissänikin, että päätin mennä suoraan kotiin kuuman suihkun alle. Koko illan purin hampaita yhteen ja olin kireä. Aamulla repesin. Taas toinen valitti kaiken oppimansa turhuudesta. Toinen ihanalla narisevalla äänellään kehui taas itseään maasta taivaisiin. Minulla pingahti. Totesin, en niin ystävälliseenkään äänensävyyn, että nyt tämän täytyy muuttua. Ei voi olla niin, että joka ikinen teoria-päivä on kahden tyypin kerrantaa samasta aiheesta ja yleensä itsensä erinomaisuudesta. Joskus voisi antaa opettajankin puhua. Ja tullaan ajoissa.

Eräs tytteli rähjäsi minulle siitä, että miksi olen aina ennen häntä paikalla. Mitä hittoa? Tulen ajoissa. Parina päivänä luulin myöhästyväni. Olin kahta minuuttia vaille tunnin alkua paikalla. Opettajan kanssa törrötimme odottamassa muita 10-20 minuuttia. jokunen tuli vasta ruokatunniksi. Totesin tyttelille, että ennen kuin kiinnittää huomiota minun tulemisiin ja menemisiin niin kiinnittäisi omaan toimintaan. Pitäisikö minun olla jokainen päivä puoli tuntia myöhässä, että tämäkin olisi tyytyväinen.

Menin työpisteeseeni, missä tein omaa hommaani. Ah, vihdoin omassa rauhassa. Työtilassa eräs poika touhusteli reippaana oman työnsä kimpussa niin, että sotkua vain lensi. Aloin huutamaan. ”Täällä ei saa tehdä tuota! Sille on oma huoneensa!!!!” Samaan hengenvetoon pahoittelin lempeämmin, että anteeksi kun huudan ja karjaisin uudelleen vihaisesti saman, minkä ensimmäiselläkin kerralla. Nauroimme jälkikäteen reaktiotani. Lempeyskohta tuli siitä, että poika on niin herttainen, kiltti ja söötti, eikä tahalleen tee mitään tyhmää. Tietämättömyyttään vain. Ärjyminen taas sitä, ettei tee enempää sotkua.

Aargh, Kunnon aamu. Tunteita sinne tänne. Vähän seinillekin, jos ei kaikkea silmille. Sitten ilmeisesti tapahtui jotain, mitä oletan liittyvän aiempaan jaaritukseen tulkinnoista. Toinen doctor-tulkitsija mainitsi vanhemman viisaan miehen, joka on vastuullisessa asemassa. Rauhallinen, eikä hyväksy tunteilua. Tulkitsija-nainen jätti kuitenkin kertomatta mihin tämä liittyy ja alkoi höpisemään jotain muuta. Noh… Tällainen vastuullinen, hyvin rauhallinen vanhempi herra, eli opettajani edelliseltä kurssilta tuli vastaan. Onneton kysyi, että miten menee. Kerroin kaiken kaaoksen ja totesin, että minä en kestä näitä tiettyjä tyyppejä enää. Opettaja totesi, että pitäisikö sinun mennä ulos hetkeksi luokasta, jos alkaa liikaa häiritsemään. Vastasin, että ei. Minä olen tullut oppimaan. Nämä kaksi voi mennä vetämään showtaan luokan ulkopuolelle. Naurahti ja kyseli, että miten muuten olen pitänyt koulutuksesta. Sanoin nauttivani koulutuksen annista ja aloin hekumoimaan tämän hetken työstä, että suorastaan rakastan tehdä sitä. Sitten opettaja ehdotti, että kiinnostaisiko tietty homma, jos hakisin työharjoitteluun. Voisi sopia hyvin minulle ja saisin tehdä kohtuu rauhassa työtä. Aloin innostua. Lähetti yhteystiedot sähköpostissa ja olin melkein soittanutkin jo paikkaan. Päätin odotella kuitenkin seesteisempää olotilaa. En aina ymmärrä tämän vanhemman herran aivoituksia, mutta siinä hän on hyvä, että osaa lukea oppilaita ja ehdottaa sopivia juttuja.

Näin sieluni silmin tekemässä ehdotettua työtä. Unelmoin loppupäivän jo siitäkin, että saisin ihan oikean työpaikan siltä alalta. Hilpaisin ruokalaan juhlan kunniaksi ja siksi, etten kerta kaikkiaan ollut jaksanut tehdä eväitä. Pois päästessä olin kyllä väsynyt, mutta laahauduin uimahalliin saunan lämmön siintäessä luissani. Kotiin päästessä päätin vielä piipahtaa kaupassa. Voi ei! Pankkikortti jäi työhousujen taskuun. Ei voi olla totta. Oppilaitos kiinni. Mitäs sitten tekisi. Pikainen tutkinta päälle ja tutkimustuloksesta päättelin, että taidan olla aikamoinen hamsteri. Ruokaa on yllin kyllin pakkanen ja kuivamuona-kaappi täynnä. En tarvitse, kuin askin tupakkaa. Säästöpossun ryöstö ja pullokassin kanssa kauppaan ja sekin selvisi. Hieman on orpo olo kuitenkin. Vaikka aiemmin olin pohtinut säästämistä niin se valinnan vapaus kuitenkin karkasi lukkojen taakse. jos siellä tilillä mitään edes olisikaan.

Että sellaiset harmoniset kaksi päivää. Auum!