Periaaatteita

Niin… Sen kohtalokumman metkut.
Toiset ovat joko ateisteja tai he ovat uskossa. Koska en voi asettaa mitään varsinaista uskontoa paremmuusjärjestykseen niin kai se sitten on jotain muuta. Vaikkei sillä nimeä ole niin uskon kuitenkin, että jokin elämääni ohjaa.
Minä olen taapertanut elämääni kohtalokumman kanssa ihan kuin jonkinlaisessa ”parisuhteessa”. Se on yrittänyt parhaansa mukaan suojella ja ohjata. Vinkkailla suuntaa minne mennä. Heittänyt eteen valintoja. Jotkin asiat ovat toimineet, mutta ihmissuhde-rintamalla kohdalleni osunut kohtalokumma on ollut todella kömpelö. Vai onko kyse sitten siitä, että olen osunut johonkin väärään aikakauteen tai kenties kokonaan väärälle planeetalle. Huumorintajuttomuudesta ei voi syyttää ja heittelee se välillä jotain lohdutuspalkintoja eteen, jos ihan liian rankaksi ovat hänen työtapaturmansa käyneet. Olen yrittänyt hyväksyä, että kohtalokummani on maanantaikappale tai sitä ei ole perehdytetty tehtäväänsä tarpeeksi hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että yritystä siltä kyllä löytyy vaikkei välttämättä käytännön logiikasta haisuakaan.

Vuosia jatkuneen yksinäisyyden kanssa kamppaillessa aloin turhautumaan. Miten on edes mahdollista, että kerta toisensa jälkeen törmään ihmisiin, jotka joko tietoisesti tai tiedostamatta kohtelevat kuin roskaa. Tai.. noh, minun täytyisi olla jotenkin hyödyksi ja jos en ole niin sen jälkeen ihmisarvoni on jotakuinkin nolla.

Usein näillä ihmisillä on itsellään isompia ongelmia. Psyykkisiä, mikä ei näy välttämättä päälle päin. Mutta ajan kanssa huomaa, että ei kyetä ajattelemaan oman kuplan ulkopuolelle. Ja usein he tarvitsevat todella paljon apuja ja odottavat päälle vielä palkintoja. Ns. Kaveruus kulkee siis vain yhteen suuntaan vaikka pitäisi olla vastavuoroisuutta.

Miesten suhteen tuuri on ollut vieläkin huonompi. Esineellistäminen. Sama yksisuuntainen palvelun ja paapomisen odotus, muttei kyetä antamaan itsestä mitään.

Kun minulle vapun aikoihin ehdotettiin ”kaveruutta” lisä-bonuksella niin en hypännyt horjuvaan kyytiin.
Eli juuri eronnut tarjosi minulle ”loistavaa” mahdollisuutta olla hänen kaverinsa niin, että siihen kaveruuteen kuuluisi antaa omaa ihoa ja läheisyyttä lohdutukseksi. Saate sanoilla: ” En voi antaa itsestäni nyt mitään, mutta tarvitsen läheisyyttä.”
Kiusasin hetken tätä miestä neuvottelemalla sopimusta. Kai tällaiseen joka tytön unelmahommaan kuuluu edes jonkinlainen palkkio. Vaikka sitten rullaverhon kiinnitys seinään. Jotain sentään täytyy saada. Herra empien lupasi, mutta palautui kiireen vilkkaa takaisin parisuhteeseensa. Sinkkuelämä ilmeisesti alkoi pelottamaan, koska vapaana riekkuvat sinkkunaiset uhkailevat työllistää poraushommilla.

Olin ehdotuksesta vihainen. Jopa niin vihainen, että aloin miettimään ihan tosissani, että onko minun elämäni tarkoitus tosissaan olla vastaanottamassa kerta toisensa jälkeen ehtoja olemassaololleni.
Jos kelpaan sukulaiselleni niin minun haukkumiseni on automaatio. Tai minua totta kai voi käyttää vaikkapa oman firman pyörittämiseen sillä aikaa, kun itse istuu baarissa.
Jos joku kehuu kauniiksi tai kivaksi niin heti perään on heitetty ”lasku”. Kehu ei koskaan ole ilmaista. Miehille pitäisi välittömästi antaa seksiä ja naisille lahjoja tai helpottaa heidän arkeaan rahalla, kauppareissulla, siivoamisella, koiran kusetuksilla jne.
Toki puhutaan myös omasta vastuusta. Mutta miten ihmeessä oppii vetämään rajoja, jos rajojen rikkominen on niin normaalia, ettei edes voi tiedostaa miten ja missä kohtaa asettaa rajat. Tai onko edes ymmärtänyt, että voi asettaa rajat ilman, että maailma siitä romahtaa. Mistä tämän on voinut oppia, jos ei ole ollut mitään mistä oppiatai ketään, joka opettaisi?

Raivostuin ja turhauduin. Jubisin ääneen kotonani, että en taida enää uskoa yhtikäs mihinkään. Mitä sellaisella kohtalolla oikeasti tekee, mikä on tuominnut minut kitumaan loputtomiin yksinäisyydessä? En ihan tosissani enää jaksaisi. Tämä ei ole reilua. Pidin puhuttelun Universumille, kohtalokummalle, arkkienkeleille, energiakiville, intuitiolleni yms. Koko poppoolle. Jos kerran minua varten ei ole minkään asteista ihmissuhdetta niin haluan jonkin merkin. Joku merkki!!! Etten enää odota vaan keskityn sitten vain hengittämiseen. Opettelen tekemään elämästäni siedettävän sillä mitä on, mutta voin vihdoin lakata kuvittelemasta ja odottamasta sitä ihmettä, että olisin edes kerran jollekin tärkeä ihan omana itsenäni. Nyt riittää näiden itsekkäiden paskahousujen marssiminen eteeni runnomaan itsetuntoani.
Tässä kävi vielä sellainenkin, että olin tavannut erään naisen, josta tuli kaverini. Aivan ihana tyyppi. Hän kuitenkin muutti juuri toiseen kaupunkiin. Olemme toki yhteydessä vielä, mutta harvakseltaan. Miksi ihmeessä, kun löytää jotain niin se aina katoaa kauemmaksi. Ei voi käsittää.
Haluan merkin! Siinä hetkessä sain päähäni, että merkiksi siitä että olenko loppuelämäni täysin yksin, haluan setelin. Seteli on hyvä merkki. Sillä voi lohdutukseksi ostaa sitten vaikka jäätelön. Mutta merkki on saatava. Piste! Vastauksia! Nyt!


Seuraavana aamuna matkustin töihin. Tapanani on ollut polttaa tupakki matkan varrella ja nakata stumppi roskikseen. Roskikselle päästessäni tuijotin esinettä epäuskoisena. Naurahdin ja totesin ääneen.. Haista sinä universumi paska….Otin roskiksen päällä lojuvan 20 senttisen ja pistin taskuuni. Okei! Se on merkki, mutta inflaatio on ilmeisesti iskenyt näköjään näihin hengellisiin ihmeisiinkin. Kohdallani… no totta kai.

Meni jonkun verran aikaa. Ja piristin itseäni edellisessä postauksessa kertomallani reissulla. Reissun jälkeen vastaan tuli tosiaankin ihminen, joka kehui ilman, että olisi ollut tarvetta viedä sitä kehun tuomaa kivaa fiilistä pois.
Tämä kaveri jäi mieleen ja aloin selaamaan puhelinta. Olimme aiemmin vaihtaneet numerot, mutten ollut tallentanut sitä mitenkään. Löysin mahdollisen numeron samaiselta illalta, kun mursin käteni. Zekkasin numerotiedustelusta nimen ja googlasin kasvot. Juu kyllä se tuo on. Uskaltaisinko kiittää hyvästä mielestä.

Tuumasta toimeen ja kirjoittaessa viestiä, päätin pitää sen mahdollisimman neutraalina. En voinut tietää, onko mies varattu ja en halua sekoittaa mitään. Kirjoitin viestin itseasiassa samaan aikaan, kun kirjoitin edellistä turinaani. Siksi turinointi jäi vähän tönköksi. Kiitin kehuista ja kerroin, että on mukava aloittaa työt hyvällä fiiliksellä, mikä on kantanut monta päivää. Tämmöinen, kun saa niitä kehuja vain harvoin.

Sain vastauksen ja muutama viesti vaihdettiinkin. Hän ei tainnut oikein ensin tajuta kuka olen. Kutsui syömään joku päivä ja sovittiin treffit viikon päähän maanantaille, koska olin viikonlopun töissä. Hän ei malttanut odottaa vaan soitti viikonloppuna yöllä. Ihmettelen vieläkin, miten hän pääsi ”Älä häiritse”-tilan läpi. Asetuksien ei pitäisi antaa periksi. Ihmetteli ääneen, että oletko sinä tosiaan sinä. Öö kai minä olen, jos puhumme samasta tyypistä. Noh, minun oli pakko jatkaa unia mennäkseni aamulla töihin. Nukkumisesta tosin ei tullut enää mitään.

Maanantai koitti ja menin kyläilemään. Mies oli panostanut. Oli hienot astiat ja vaikka minkälaista herkkua. Hän oli paistanut lettuja. Täytteeksi suolaista ja makeaa. Suolainen kana-juttu maistui samalta, kuin olisin itse tehnyt. Jälkkäriksi oli lettujen kanssa lakkoja, mansikoita, itse tehtyä nektariinihilloa, kermavaahtoa ja ja ja ..

Herkuista huolimatta, jokin kipinä puuttui. Olin jännittänyt valtavasti sitä, mitä itsestäni kertoisin. Jotenkin historiani on niin ankea, etten tiedä kannattaako sittenkään kertoa heti kaikkea. Miten tulit pääkaupunki-seudulle? Ajoin itse, mutta meinasin kuolla auton suistuttua liukkaalla melkein rekan alle. Miksi muutit? Koska äitini haukkui minua jatkuvasti huoraksi niin emme mahtuneet mitenkään samaan kaupunkiin. Missä asuit? Alkoholisti-tätini luona ja työskentelin hänen kahvilassaan 2 markan tuntipalkalla ja asuin hänen sohvallaan…. Juu ei.

Hän oli kysynyt puhelussa lapsista ja miksi niitä ei ole. En alkanut yöllä selittämään. Olisin kuitenkin halunnut nyt tavatessa kertoa. Kysyin hänen lapsistaan ja vastaus oli, että tietysti on. Whaat!? Tietysti? Eli se on normaalia, mutta epänormaalimpaa on, ettei ole. Noh aloin selittämään omasta kokemuksesta niin saman tien mies ohjasi keskustelun täysin muualle. Whaat!? Minut ohitettiin .Murinaa.
Vaikka muuten hänen olemuksensa oli todella rauhoittava… varmaan siksi, että se kipinä puuttui niin jotenkin se jutustelu jäi suurin piirtein säähän ja tomaatin viljelyyn.
Katselin häntä, että on siinä jotain kiinnostavaa, mutta mutta..

Palasin kotiin ja yön mietittyä ilmaisin, että oli kivaa, mutta tämä lapsiasia jäi hiertämään. Koen, että olisin jotenkin huonompi. Olen varmasti monessa muussakin asiassa. Poltan tupakkaa. Vakituista työpaikkaa ei ole. Käytän myös housuja… Tämä oli piikki heittoon, että naisten pitäisi käyttää mekkoja kesäisin. Olisin iloinen, jos moikataan ja kaverikin voin olla, mutta tuskin sen enempää.
Hän vastasi, ettei se lapsettomuus ole ongelma ja ilman muuta voidaan olla kavereita. Hän ainakin kohdatessa tulee juttelemaan.

Viikon verran jubisin itsekseni. Olen kauempaa katsellut heppua ja hänessä on ollut jotain kiinnostavaa. Ulkoisesti ei lainkaan sellainen, mitä yleensä katselisin. Välillä myös käyttäytyy ns. Kukkoilevasti. Sellainen huomionhakuista mellastusta. ,Ikään kuin rooli päällä. Tosin hän on kaikkien kaveri. Kahden kesken todella rauhallinen ja seurassaan oli kuitenkin turvallinen olo. Hän itse sanoi olevansa juntti ja mietin, että onko se sitten sitä, ettei oikein osaa ja töksäyttelee. Joku varmaan sanonut juntiksi.
Hänestä ei jää huomaamatta, että kiinnostusta on. Hän ei ollut päälle käyvä mikä on plussaa.
Minulla on kuitenkin periaatteena nollatoleranssi. En halua, että minua pidetään jotenkin eriarvoisena asiassa, mihin en voinut kunnolla vaikuttaa. Olisinko valmis ”vahinko”-töksäytyksiinkään, mitkä saattaisivat loukata. Ehen, nöyp! Silti tuo vaivaa. Ihan pirusti. Mene pois minun päästä!

Kappas vaan, kun meni viikko ja törmäsimme. Meni kaiken kaikkiaan varmaankin kolme minuuttia ja periaatteet lensivät kaaressa roskakoriin. Kipinää oli enemmän kuin tarpeeksi. Hän oli luonani yötä ja en ole varmaan koskaan ollut edes kotonani yhtä kotona, kuin hänen kainalossaan.
Aamulla hänellä ei ollut mihinkään kiire vaikka vähän kai olisi ollut. Kertoi lähtevänsä parin päivän päästä lomareissulle kolmeksi viikkoa.
Häneltäkin alkoi sadella ”periaatteita”.
Kuuntelin kummallisen viilipyttynä, kun herra esitteli periaatteensa. Häntä ei voisi kahlita. Hänellä on muutakin elämää. Huomenna hänellä olisi tapaaminen, mistä ei kertonut yhtään enempää. Silmissä kuitenkin sellainen ärsyttävä pilke. Justiin niin muuten, tuossa tapauksessa on jotain pikkasen ärsyttävää. Sellaista, mikä kutittelee hermostoa, mutta kumma kyllä hyvällä tavalla.. Hän aikoisi loppupäivän pakkailla ja siivoilla, eikä aio välttämättä katsoa puhelintaan, eikä ala viestittelemään.
Selvä pyy!

Hymyilin vaikka sisuskaluissa kysymysmerkit sinkoilivatkin. Noh, ainakin sain itse edes hetkeksi hellyyttä. Voi sitten taas parin vuoden päästä jälleen pistää taas kohtalokumman piinapenkkiin ja arvostella kömpelyyttä. Siis tuollako on sittenkin joku muu vaikka olen asian kuulustellut jo neljään kertaan ja saanut kieltävän vastauksen?
No ole sitten rauhassa. En ala anelemaan.
Herra häippäsi kotiinsa ja minä jatkoin omaa olemistani.
Laitoin julistuksesta huolimatta viestinä työvuorolistani siltä varalta, jos aikoo murtautua yöllä puhelimeni muurien läpi niin kurkkaa ensin, milloin voi soittaa.

Meni pari päivää ja illalla sain viestiä. Oli ollut tapaamisessaan muun elämän kanssa. Leikkimässä pari vuotiaan kummilapsen kanssa ja auttanut kaverinsa terassin kunnostuksessa. Jaahas! Sisuskaluista pyörähti yksi kysymysmerkki pois. Tuli väkisinkin mieleen, että onkohan minusta ollut puhetta ja kaverit kehottaneet hieman tiedottamaan selkeyden vuoksi, että mistä on kysymys. Viesti kuitenkin antoi ymmärtää, että kiinnostusta oikeasti on. Käsitys vahvistui siitäkin, että hän lähetti junalipustaan kuvan saatesanoilla, että nähdään kolmen viikon päästä.
Kun hän pääsi perille niin tiedotti siitä kuvien kera.

Hän on ollut koko ajan vahvasti mielessä. En kuitenkaan viitsi pommitella viestein. Lomailkoot rauhassa. Ihmettelen oikeastaan itseäni. Olen niin kummallisen luottavaisin mielin, että tästä voisi ihan oikeasti tulla jotain mukavaa, kun pääsemme tutustumaan enemmän. Hänessä tuntuu olevan jotain samanlaisuutta. Ainakin oman tilan tarpeen suhteen. ja viestittelyn. Ei ole mitään järkeä uuvuttaa loputtomilla viesteillä ja tuijottaa puhelinta, kun voi sitten ihan elävällä kuvalla ja äänellä tutustua ja olla ihan oikeasti läsnä.

Tapaamisen ajoitusta mietin, että hyvään kohtaan tuli. Tavallaan on saanut maistiaisia ja kiinnostus on vain kasvanut. Kuitenkin pakollinen paussi, jottei mene tuhat lasissa kuuhun ja rysähdä täydellä vauhdilla alas. Draamaa on ollut tähän elämään jo ihan riittävästi.

Periaatteet ovat ihan kivoja, kun ne voi tarvittaessa ottaa käyttöön ja sopivassa kohtaa sinkauttaa kaatikselle. Jonkin aikaa vielä ja sitten pääsee tutustumaan paremmin. Tuskin maltan odottaa, mutta odotan silti.