Reissureportaasi

Mietin otsikkoa, jonka jo nimesin kertaalleen ”Irti arjesta”. Arki oli kuitenkin sen verran irtonaista normitodellisuudesta muutenkin, että tämä on simppelisti reissureportaasia. Toukokuu jähmettyi enimmäkseen luontoäidin oikkuihin ja siinä vaiheessa, kun takatalvi hyökkäsi kimppuun niin päätin täräyttää ja varasin matkan. Tällä kerta Rodokselle. Täytyy tunnustaa, ettei ole ensimmäinen vaihtoehto, koska minua on peloteltu liiallisella suomalaisten määrällä.  Ihan sopivasti siellä meitä oli. Pääsin puhumaan myös englantia, mitä kaipailin. Toukokuussa oli myös todella nihkeästi töitä, joten lakkasin tuntemasta huonoa omaa tuntoa ja pistin säästöjäni haisemaan.

Alkumatka hieman takkuili. Sain kehitettyä itselleni lentopelon kuuntelemalla tositarinoita lento-onnettomuuksista. Totta kai. Sentään lentoturmatutkinta-ohjelman jätin väliin. Istumapaikka koneessa oli Exitin kohdalla, joten valmistauduin henkisesti hätätilanteisiin. Loppumatkasta kone rytkysi ilmakuopissa ja puristin koruani niin kovaa, että luulin sen halkeavan. Yleensä, kun kone alkaa laskeutumaan niin se nätisti liitelee jonkin aikaa. nyt lentäjä lähtikin kaahaamaan ja olin niin paniikissa, että nytkö me sitten pamautetaan johonkin vuoreen, jos lentäjällä on vähän huono päivä. Voi jessus sentään. Onneksi paluumatka oli pumpulimaisen pehmeää, joten saatan uskaltaa uudelleen.

Lentokentältä olin tilannut bussikyydin ja bussissa oli niin kylmä, että aloin stressaamaan, että onko minulla tarpeeksi lämpöisiä vaatteita. Sitten ressasin jo paluumatkaakin. Sitä, että saan jonkun vessaneuroosin tunnin kierroksella bussissa aamulla vaikka lentokenttä on 14 kilometrin päässä hotellissa. Paluumatkan vaihdoin taksireissuun niin helpotti sekin stressaaminen.

Ilmeisesti tosiaan reagoin vieläkin niin voimakkaasti, että heräsin parina yönä painajaisiin ja nukuin huonosti. Turposin myös kummallisen paljon. Pari päivää meni pötkötellessä rannalla. Sitten kolmantena päivänä päätin rauhoittaa nahkani ja päätin lähteä kävelemään. Lähdin liikenteeseen kymmeneltä aamulla ja palasin puoli seitsemän illalla. Otin matkan varrelta itsestäni naamakuvia ja laitoin Facebookkiin pienenä vinoiluna parille tutulle, jotka laittavat aina matkakuvia vain omasta naamastaan. Joissakin kuvatekstinä, että ihana kissa tuossa minun naamani edessä. Onpas hienot rauniot. Pääni takana on muuten huikeat maisemat. Noh vitsi vitsinä, mutta tein huomion, että aamulla olin tosiaan vieläkin turvoksissa, mutta iltaa kohden paria paussia lukuun ottamatta tauotonta kävelyä, oloni parani. Kasvot kaventuivat ja pääsin kuin pääsinkin reissumoodiin.

Ilma oli sittenkin lämmin. Vesi oli odotettua lämpimämpää. Alkuun tuntui kylmältä, mutta kun tottui, ei sieltä malttanut tulla pois. Rannalla sai ihanaa kiviterapiaa ja tulin siihen tulokseen, etten tosiaan kaipaa hienohiekkaisia rantoja vaan juuri tällaisia tai sitten betonirantoja. Hiekka kun tuppaa menemään joka paikkaan ja onnistuin saamaan rakkulan jalkapohjaan. Laastariin tarttuva hiekka on sitten niin ihana siinä rakkulan vieressä. Aih. Ai niin ja pikkuongelma, oli hotellihuoneessa, kun ei sinne tullut kuin kiehuvaa vettä hanasta. Ilmoitin asiasta ja sekin korjaantui saman tien.

Mietin käyntiä Lindoksessa ja Symin saarella. Lindos tuntui olevan turhan kaukana ja Symin peruutin kovan tuulen takia. Käväisin bussilla Anthony Quinnin rannalla. Tai siis käväisin sielläkin, mutta olin ensin väärällä rannalla. Ei se menoa haitannut, koska näin molemmat. Elämäni ensimmäisen kerran kokeilin snorklausta. En tiedä miksi en ole aiemmin kokeillut. Pari kertaa on tullut mahdollisuus, mutten jostain syystä ole uskaltanut. Nyt olin hankkinut omat vehkeet ja painelin menemään. Molemmilla rannoilla näki mitä ihmeellisimpiä otuksia. Kauniita kaloja. Jättimäinen merisiili. Pitkulaisia kummakaloja ja mielettömän kaunis värikäs pikkukala. Ja välillä toljottelin pelkkiä kiviä. Pitkulaisissa kummakaloissa oli jotain pelottavaa ja jännitysmomentin soi ennalta katsellut hai hyökkäys-videot. Totta kai. Välillä itsekin ihmettelen tätä älykkyyttä. Samalla reissulla tutkailin Falirakia, missä tuntui olevan melko leppoisa tunnelma.

Seuraavana päivänä piipahdin Kalithea Springsissä. Entinen kylpylä. Sinänsä paikka oli upea. Vitosen alueelle sisään ja luonnon muodostelmat ja itse kylpylä ja istutukset olivat mielekkäitä katsella. Sitten taas iski tyhmyys ja päätin jäädä alueen rannalle viettämään päivää. Jouduin pulittamaan varjosta ja tuolista 12,5 e. Vesipullosta 3,5e ja halvin ruoka oli 7 e tousti ja kourallinen sipsejä. Jotenkin hinnoittelu kipristi, mutta opin, että seuraavalla kerralla käyn vain pulahtamassa vastaavassa paikassa ja painelen jonnekin muualle. Oli toki viihtyisä paikka hinnastaan huolimatta, muttei mitenkään ylivertainen.

Loppuaika lomasta meni kierrellessä kaupunkia ja pyöriessä rannoilla ihailemassa kiviä. Huomasin olevani tällä reissulla vapautunut ja vasta kotiin palatessa tajusin miksi. Siitä tuonnempana. Parasta tuolla oli tietenkin kivirannat. Mutta myös historian havina, vanhakaupunki on todella kiva paikka vaikka jotkin jutut ovat kalliita. Arkeologinen museo oli hyvä. Vahingossa etukäteen bongasin Arkkienkeli Mikaelille pyhitetyn luolan, missä kävin parikin kertaa. Jotenkin siellä oli niin mystisen rauhoittava tunnelma.

Pientä kritiikkiä tähän turisteilta rahat pois- meininkiin. Löysin pari hyvää ravintolaa, mutta sitten osui jopa niin surkea sapuska eteen, että alkoi stressaamaan koko syöminen. Perunaa, fetaa ja lihaa, siinä se. Onni oli thaikku-ravintola, jossa kävin syömässä pariinkin otteeseen. Siinä oli makua ja annoksella sielu. Kävin kerran kauempana suositellussa paikassa ja tarjoilija ei jostain syystä halunnut myydä muuta kuin sen kalan palan. Nakertelin sitten sitä kalan palaa vailla muita makuja ja menin muualle myöhemmin salaatille. Ja pieni kritiikki myös roskien määrään. Osan on tuottanut turistit, mutta kyllä sen paikallisenkin värähtämisen huomasi. Löysin retkeillessä kauniin puiston, joka oli paikka paikoin täytetty roskilla. Rannalla niitä pullon korkkeja oli aivan liikaa, joten en ihmettele muovipullojen nykykorkkeja. Vielä kun olisi viitsinyt kerätä ne tuhannet korkit rannoilta pois.

Pari kummajuttua tapahtui. Eräänä päivänä päätin olla ottamatta rantatuolia ja kiertelin eri paikoissa viettäen hetken vaihtaakseni paikkaa. Aikani kuluksi tutkailin kiviä ja vastaan tuli täysin sydämen muotoinen kivi. Jätin sen paikalleen, kun siinä kohtaa ihailin vain pyöreitä kiviä. Vaihdoin paikkaa ja kas kummaa, pyyhkeen vieressä oli taas sydämen muotoinen kivi. tässä kohtaa jo mietin, että pitäisikö se nappasta mukaan, mutta järkeilin matkalaukun painolla jne. Vaihdoin taas paikkaa ja heittäydyin löhöämään pyyhkeeni päälle. Mitä ihmettä? Kolmas täysin sydämen muotoinen kivi. Tämän minä pistin talteen. Ties vaikka joku merkki tässä olisi. Neljättä ei enää tullut vastaan. Tuntui jotenkin niin erikoiselta, että nämä sydämet tulivat vastaan ja nyt kotona ollessa sydämen muotoja on tullut eri muodoissa vastaan siellä täällä.

Toinen kumma juttu oli hotellin lähellä oleva suomalainen baari. Kävelin usein ohi ja toisessa suomalaisessa baarissa kävin jopa hoilaamassa karaokea. Tähän oli jotenkin outo tunne mennä. Kun lätkässä oli Suomi-Ruotsi peli niin päätin kuitenkin piipahtaa hetkeksi. Tiskillä baaritiskin nainen hölpötteli iloisesti asiakkaiden kanssa ja kun siinä odottelin vuoroani niin sävy muuttui täysin tympeäksi. Tilasin lasillisen viiniä ja veden ja menin katselemaan peliä. Jonkin aikaa katselin ja sitten alkoi retkeilyt väsyttämään ja menin nukkumaan. Eräänä iltana päätin pukeutua kauniisti ja meikkasinkin. Kävelin tämän baarin ohi. Siellä oli tyhjää ja ilmeisesti omistaja katsoi minua jo kaukaa. Baari on kulmassa ja käännyin yleensäkin siitä kulmasta kulkien tämän baarin ohi. Tämä omistaja tuli aivan kadun reunaan ja ravisti rytmissä avain nippua ja katsoi minua tiukasti. Tuli mieleen, että ajoiko hän minua jollain riitillä pois. No en olisi mennytkään, mutta koko tilanne oli outo, koska kadulla ei ollut muita. Vähän jopa kylmäsi, että onko minussa jotain kummaa, että joku tulee tuijottamaan ja ravisuttelemaan avainnippuaan. No juuri sinä iltana käppäilin kilpailijalle hoilottamaan. Juttelin ihmisten kanssa ja oli ihan kiva ilta.

Reissu sisälsi siis kauniita maisemia, mukavia hetkiä ja hieman outoutta. Hyviä ja huonoja annoksia ja runsaasti valokuvaamista. Antoisia hetkiä auringonlaskua aallokkoineen, tuoksuja ja muutaman pakko saada ostoksen. Hellettä ja myrskytuulta, lämpöä ja seikkailua pinnan alle… Olin vapautunut ja reissu teki hyvää. Kun tulin kotiin niin olin saanut sovittua töitä kuukaudeksi ja nyt olenkin mennyt matalalennolla työn pyörteissä.

Sitten huomasin, että se vapautumisen tunne katosi. Tajusin, että mun ystävyys on alkanut olla haasteellista naapurissa asuvan ”ystäväni” kanssa. Hänen ”ahdistuksensa” on alkanut työllistämään liikaa. Yhteydenottoja on tullut päivittäin. Juuri kun olen hiestä märkänä, koko päivän juosseena päässyt istahtamaan vihdoin junaan, on kilahtanut kutsu pitämään seuraa. Pari kertaa olen sinne rampannut ja edellinen viikonloppu meni hänen seurassa, mutta minun omat hommat kotona ovat alkaneet kasautumaan ja kiireessä niitä olen sitten yrittänyt tehdä. En kerennyt edes matkalaukkua purkaa ja pyykkejä pestä, kun hyppäsin töihin ja töiden jälkeen yrittänyt parantaa hänen maailmaa. Minulla meni hermo. Ehkä kerron siitä tuonnempana, ellei tähdellisempää kerrottavaa tule vastaan. Nyt on pakko alkaa ottaa oma elämä itseni ohjattavaksi. Ei kai kaveruus voi olla aina yksisuuntainen.

Mutta on kyllä ihanaa, kun välillä voi reissata. Toivottavasti jatkossakin. Nyt saattaa kyllä tulla hieman tiukemmat ajat.