Uuden alun askeleita

Muuttaminen on ilman muuta raskasta, mutta jollain perverssillä tavalla ihanaa. Vuodenajasta huolimatta saa uuden joulun paljoilla paketeilla.
Aloitan aina pakkaamisen hyvissä ajoin ja usein unohtuukin, että mitä kaikkea mahdan omistaa. Siinä kohtaa kun laatikoita on kolmetoista odottamassa ”ei niin tärkeää”- tavaraa, huomasin tälläkin kertaa sulloessa pienempään asuntoon, että tarvitsenko muka kaikkea tätä. Ehkä ja se on ihan tarpeeksi hyvä syy säilyttää.

Kaikista parasta muuttamisessa on kuitenkin se hetki, kun on täysin tyhjässä asunnossa. Loppujen lopuksi materiaa ei tarvitsisi, kuin vain sen tarpeellisen. Tyhjä huone on levollinen. Avoin vastaanottamaan uuden asukkaan. Jollain tavalla jännittäväkin. mitäköhän tarinoita tänne mahtaa kerääntyä.

Piip piip, muuttomiehet kurvasivat pihaan. Hetken päästä koti on täynnä laatikoita ja huonekaluja sikin sokin. Se siitä harmoniasta sitten.
Pari viikkoa siihen meni, että olen päässyt kohtuulliseen tyytyväisyyteen ilman, että on stressiä lojuvista läjistä. Ilman stressiä edellisen asunnon siivouksista ja avaimien palautuksista. Ilman stressiä mistään. Nyt olenkin jo pari päivää nauttinut harmonisesta olotilasta. Olen ehtinyt ja pystynyt harrastamaan kauan kaivattua kuntoiluakin.

Nautin tästä olotilasta. olen kuin tyhjä kuppi, mitä voi varovaisesti ja valikoiden alkaa täyttämään. Olen vähän niin kuin tuulessa leijaileva siitepöly, joka etsii paikkaansa. Jostain syystä en osaa nyt edes stressata vaikka minulta muuttuu asunnon lisäksi kaikki muukin. Irtisanoin itseni pitkästä työsuhteesta heti muuton jälkeen. Kuinka tähän päädyin niin täytyy palata ajassa taaksepäin.

Minulta lähti virrat totaalisesti tammikuun lopulla. Olin tuntenut hiipivää väsymystä jo jonkin aikaa, ehkä vuosia. Kuormittuminen kasautui kuitenkin syksystä. Aiemmin tiimissä oli kolme henkilöä, joista yksi vaihtoi talon sisällä terveytensä ja ikänsä takia vuoroa. Toinen päätti lähteä kokonaan muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Yhtäkkiä olin yksin. Välillä tuntui, että pitäisi revetä useampaan kappaleeseen, kloonautua, muuttua yli-ihmiseksi. Normaalisti tällaisia tilanteita ajoittain on tullut, mutta niistä on selvitty. Onhan tiedossa ollut, ettei tilanne jatku määrätöntä aikaa. Nyt ei ollut näin. Normaalisti aletaan hakemaan uutta työntekijää melko nopeasti. Puolivuotta kyselin tilanteen muuttumisen perään ja jäin ilman vastausta.
Sitten eräs ryhmä, joka on vuosia terrorisoinut kenenkään puuttumatta iski kiinni. Asioita, joita en kerennyt työajan puitteissa tehdä, valokuvattiin ja seuraavana päivänä kuvia esiteltiin huutojen kera. Siis henkilön toimesta siitä ryhmästä, missä oli normaali määrä tekijöitä plus tämä talon sisällä vaihtanut henkilö.
Pyysin aiheesta keskustelua esimiesten kanssa. Yhtä tyhjän kanssa. Keskustelussa esimiehet olivat sitä mieltä, että täytyy puutteista saada kertoa. Tuijotin heitä niin epäuskoisena ja ihmettelin, että kyse on kuitenkin vuorotyöstä, jossa seuraava jatkaa, mitä on kesken jäänyt niin kuin ennenkin ja nyt on henkilöstöpulakin. Terapeuttini oli järkyttynyt toiminnasta ja otti asian useampaan kertaan esille.

Tämä tapahtui marraskuun lopulla. Kävin lomareissulla ja tunsin jo silloin kuinka alan olla ihan muussia henkisesti. Reissun jälkeen rökitys jatkui. Eräs henkilö jäi kiinni työvälineiden piilottamisesta. Jouduin usein niitä etsimään ja nyt selvisi sekin. Eikä taaskaan kukaan puuttunut. Samainen henkilö varasti kehitysideani yhteistyössä silloisen esimieheni kanssa. Ideani oli piilotettu esimiehen pöydälle kuukausiksi. Kun asia selvisi niin esimies vaihtoi työpaikkaa, mutta hän, joka idean pääsi toteuttamaan palkittiin. Asian selvitessä olin vihainen ja sain kuulla, että suuttumuksellani ei ole oikeutusta.

Vuosi vaihtui ja kulkiessa kohti työpaikkaa alkoi raajat painaa miljoona kiloa. Kun eräs päivä olisi taas pitänyt jakautua miljoonaksi ja en siihen pystynyt niin ajattelin vain, että huomenna katsellaan taas kuvakollaasia huutokertojan kera… minä en jaksa enää.

Vuosien aikana oli tapahtunut silloin tällöin rajujakin juttuja, mutta ne olin sivuuttanut ja jatkanut elämääni. nyt kun rehellisesti sanottuna kiusaaminen tapahtui osittain myös pomojen puolelta niin tie on aika lyhyt, mutta siinä kohtaa kävellä.

Jäin sairaslomalle ja näin jälkikäteen on hassua ajatella sitä kokemusta, millaista on olla niin väsynyt, että pelkää kuolevansa siihen väsymykseen.
Oikeastaan ajatus itsessään on niin raastava ja pelottava, etten toivo vastaavaa kenellekään. Mutta ne tuntemukset…

En ole koskaan kävellyt valtavan hyytelökuution sisällä, mutta siltä se tuntui. Jostain kummallisesta syystä kuutioni oli kaiken lisäksi vaaleanpunainen. Miksiköhän? Luulisi, että niin väsyneenä ja loppuun palaneena kaikki olisi mustavalkoista, harmaata tai väritöntä. Minun kuutioni oli kerrankin jotain tyttömäistä pinkkiä. Sitä naisellisuutta olen ajoittain itsestäni metsästänytkin. Joskus oikein tekoripsien ja liiman kanssa vain huomatakseni, että olen liimannut luomeni auki.

Kun kävelin kohti kauppaa, tuntui että jokaisella silmänräpäytyksellä kauppa oli liikkunut kauemmaksi. Ihan kuin askeleeni olisivat kulkeneet taaksepäin.

Kaikenlainen hälinä ja liikenteen meteli huojutti. Luulin pyörtyväni ja meni valtavasti energiaa käydä hakemassa tyhjiin kaappeihin ruokatäydennystä ja kotiin päästessä tajuat ostaneesi vain mandariineja ja tupakkaa.

Ensimmäiset kolme viikkoa meni melko psykedeelisellä otteella. Suurimman osan ajasta nukkuessa. Välillä kauppareissulla unohtamassa, mitä piti ostaa vai pitikö.

Psykedeelistä kaoottisuutta lisäsi ensimmäinen lääkärini, joka, kuinka ollakaan, huusi ja saarnasi minulle eläväni toisessa todellisuudessa. Tämä todellisuus sitä ja toinen todellisuus tätä ja tyttö pieni sinä olet vain itsekäs. hän joutuu kuuntelemaan muidenkin valituksia väsymyksistä jne. Sitten hän lähetti minulle sähköpostissa linnunradan käsikirja osa 2. Saatesanoilla tekstin kertovan minusta ja luettuani sen olen parantunut.

Voi luoja. Puhelun jälkeen tuijotin seinään varmaan tunnin. Mietin, että missä ihmeen todellisuudessa mahdan tosiaan elää, kun lääkärikin pimahtaa kuullessaan ääneni ja oireeni ylivoimaisesta väsymyksestä.

Jos olisin lääkäri ja saisin eteeni vastaavanlaisen potilaan niin määräisin paljon lepoa, vastamelukuulokkeet ja Nightwishin live-biisit Youtubesta.
Ne auttoivat minua isosti.

Lepo auttaa väsymykseen ja väsymyksen hyväksyminen. Vaikka olisi kuinka energiapakkaus normaalisti ja touhuilisi kaikenlaista niin silloin kun ei jaksa niin ei sitten jaksa ja se pitää vain hyväksyä. Hyväksyminen on ehkä vaikeimmista asioista. Mutta kun oppii kuuntelemaan kroppaansa, helpottaa ajan mittaan kummasti. Kun on virkeämpi, touhuaa silloin ja nauttii vireydestä. Kun virta loppuu niin lopettaa touhuamisen. Ainakin tämmöisellä yksinelävällä alkoi pikkuhiljaa luonnistua ajatusmalli, että mitä en tee nyt niin teen sen sitten kun jaksan.

Nightwish. Voi pojat, jos muusikot itse tietäisivät millainen energia-vaikutus heidän musiikillaan voi uupuneelle olla. En voi kuin kiittää.
Minulle bändi on toki ollut tuttu, mutten ole koskaan syventynyt sen kummemmin. Kun Floor Jansenista tuli mukaan niin häntä en koskaan ollut edes ehtinyt kuuntelemaan. Itselläni oli toipumiset erosta silloin ja iski kuntokuurit ja parantelin omaa maailmaa muilla tavoin.
Eräs päivä psyykatessa itseäni sohvalta ulos saamatta aikaiseksi kuitenkaan, käväisi mielessä ajatus, että no hitto, kuunnellaanpa nyt kerrankin tätäkin. Kaboom! Jysähti suoraan otsalohkoon. Kuuntelin sitten monta viikkoa putkeen, katsoin dokkarit, tilasin jopa kirjan. Keskityin pariin kappaleseen päivässä. Välillä useampaan, välillä juutuin yhteen.

Stressitilassa hermosto menee jotenkin sekaisin ja välillä fyysisenä oireena tärisin, jos en ollut ihan flegmaattinen. On niin hullunkurinen tunne kuunnellessa musiikkia, kun kropassa pitkin hermoja kulkee sellaisia pieniä virtasuihkuja. Vieläkin ihokarvat nousee pystyyn Floorin upeasta äänestä. se on kuin koti.
Muutenkin olen aina ollut taiteista kiinnostunut ja nyt, kun ei jaksanut mennä minnekään niin pidemmät spektaakkelit korvasivat museokäynnit hyvin.

Vastamelukuulokkeet. Miksi en ole aiemmin älynnyt. Olin niin hälyherkkä, että pelkästään kaupan kassajonossa seisominen tai bussilla matkustaminen oli koettelemus. Muuta ei siihen päivään mahtunutkaan. Kuulokkeiden avulla sain totuteltua itseni muiden ihmisten äärelle. Bussin piippaukset blokkautuivat ja muutenkin kuulokkeet taikoivat oman, ehkä jopa tulvallisen kuplan.
Sitä logiikkaa en ihan ole oivaltanut, että, jos on herkkä äänille ja hälylle niin voi kuitenkin marssia pitempiäkin lenkkejä oopperamaisen hevin säestyksellä. No mutta se on kai meikäläisen todellisuus sitten vähän epäloogisuutta täynnä.

Kun olin aikani potenut ja pohtinut niin päätin asian, mitä olen vuosia vatvonut. Irtisanoutuisin. Tässä kunnossa, en pystyisi hakemaan uutta työtä, mutten voi mennä enää paikkaan, missä ei puhalleta yhteen hiileen. Etsitään vain virheitä ja haukutaan selän takana ja pahimmillaan sabotoidaan toisten työtä. Ja jätetään yksin vaatien kuitenkin sama tulos, mitä useamman henkilön poppoo tekee. Katsoisin siis sairaslomat loppuun ja teen ratkaisuni sitten. Ennen kuitenkin on järjestettävä talous siihen kuntoon, että voin päätökseni toteuttaa.

Hain halvemman asumisoikeusasunnon ja kummallisen kivuttomasti sen myös sain. Jopa alueelta, mihin ensisijaisesti halusin. Ja ihme ja kumma vieläpä remontoituna.
Tavaroita paikalleen laittaessa olin alkuun shokissa. Pidän tästä asunnosta paljon. täällä on sellainen hyvä henki. Aiempaan verrattuna kuitenkin metelitaso on kovempi. Viihtyisä piha on ollut täynnä lapsia ja liikenteen melu on aika kova, jos on tottunut yhteen autoon tunnissa. Sisälle ei kuitenkaan kuulu mitään, eikä kukaan huutele sekopäisyyttään.
Asuin niin hiljaisessa ja syrjäisessä paikassa, että ehkäpä se hiljaisuuskin oli ahdistavaa. Totuin kummallisen nopeasti hälinään. Enää en käytä edes kuulokkeita blokkaamaan hälinää. Tunnen oloni jopa turvallisemmaksi paikassa, missä on enemmän ihmisiä. Nyt nautin myös palveluiden läheisyydestä. Kauppa on ihan vieressä ja isommat kaupat kilometrin päässä.

Kolme kuukautta meni limbossa odottamassa muuttoa ja palautumista. Olin muuttaessa vielä umpiväsynyt ja pelkäsin vähän, että mahdanko romahtaa aiemmalle tasolle.
Ilmeisesti paikanvaihdos oli tervetullut, koska käydessäni Maailma kylässä -festareilla olin niin virkistynyt, että lähdin seuraavana päivänä uudelleen. Edellisestä asuinpaikasta oli niin pitkä matka kaikkialle, jopa kauppaan, että olisin varmaan ollut uupunut pelkästä matkasta. Huima muutos ihmiselle, jolle kauppareissukin on ollut ylivoimaista.

Muuttoviikolla lääkärini päätti, että olen työkuntoinen ja seuraavana päivänä kävin irtisanoutumassa.
Virallisesti pistän silmät kiinni, otan syvään henkeä, puristan nenääni ja hyppään jonnekin tuulen sekaan ensikuun puolessa välissä.

Tässäpä tämä ehkä kuivakkaan puoleinen alkureportaasi siltä taipaleelta, missä melkein kupsahtaa, kuin janoon kuukahtava viherkasvi. Elpymisestä ja ensiaskeleista tuntemattomaan. Yhden raadon olisin voinut tähän turinaan mahduttaa, mutta viikolla sattuneista murha-hommistani voinen kertoa toisellakin kerralla.