Kirjoitan blogiin yleensä silloin, kun minulla menee huonosti ja mielen päällä on häiritseviä asioita, joita yritän käsitellä kirjoittaen. Hiljaisuus on merkki siitä, että voin hyvin. En koe tarvitsevani kirjoittamista hyvinvoivana, mutta kokeillaanpa.

Olen tuntenut viime aikoina syvää onnellisuutta. Tuntuu nololta kirjoittaa tämä, mutta en ole oikein koskaan osannut tuntea kiitollisuutta hienoista asioista tai ihmisistä elämässäni. Nyt on päässyt jopa kiitollisuuden tilaan. Olo tuntuu seesteiseltä ja niin hyvältä, etten uskalla kertoa siitä muille. Pelkään, että minua pidettäisiin ärsyttävänä leuhkijana.

Tottakai mielen valtaa säännöllisesti ärtymyksen tunne ja negatiivisuus, mutta pääsen siitä hyvin yli, kun huoleni ovat pieniä ja ohimeneviä. Ne eivät kasaudu lumipalloksi, joka vain kasvaa kasvamistaan jokaisesta vastoinkäymisestä. Mutta vaikka olen tosi tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni ja olooni, mietin silti jatkuvasti mikä on seuraava siirtoni. Tuntuu melkein kuin yrittäisin sabotoida hyvinvointiani. Ehkä se on osa ihmisyyttä, kun vain muutos on pysyvää.

Tiedän, että minulla on edelleen identiteettikriisi, mutta se ei ryöpsähtele ilmoille. Hassua, miten kriisin pystyykin pitämään kannen alla. Pelkään tosin, että kirjoittamalla siitä manaan kriisin esiin.

Olen onnistunut alkukesän seinään törmäämisen jälkeen säilyttämään rentouden, eikä suorittamiseni ole kriisiytynyt. Mietin tänään, kun olin myöhästymisen myötä kireä kuin viulunkieli, että stressaan erityisesti aikatauluja. Onkohan se kotoa opittu malli? Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta vanhempieni ärtymyksen ja oman häpeäni ja stressini, jos myöhästyin. Tänään myöhästyin oikein roimasti, mutta päätin antaa sen itselleni anteeksi. Kukaan ei suuttunut.

Viime aikoina olen ajatellut sitä, että on tärkeää tehdä eikä vain puhua. Aika kuluu, joten jos nyt aloittaa, kohta on jo paljon kokemuksia karttuneena. On tärkeää tehdä, vaikka kaikki aivoja sulattava ajanhukka vetää niin viekottelevasti puoleensa. Olisi hienoa omistautua jollekin kiinnostavalle täysin, mutta koskaan ei tunnu löytyvän tarpeeksi aikaa tai energiaa. Mutta jos jaksaa tehdä jotain silloin tällöin, pysyy toimintakykyisenä ja voi ehkä saada jossain vaiheessa ajatuksen jostain suuremmasta, jota sitten edistää intensiivisemmin. Haluaisin tutkia jotain tekemisen kautta, mutta en vielä tiedä mitä.

Kun häiritseviä asioita ei ole mielen päällä, tekstiä on vähän vaikeampi tuottaa ja todennäköisesti tylsempi lukea. Mutta tuntuu, että kirjoittaminen antaa samanlaista mielihyvää, kuin jostain hankalammasta asiasta kirjoittaessa. Ehkä tärkeintä on kirjoittaa mitä tahansa puuta heinää.

Kurkkua kuristaa taas. Työpöytä on aivan liian täysi ja sähköposti sylkee lisää stressiä. Jo kesälomamoodiin vaihtaneet kaverit ärsyttävät. Työ täyttää pään aamusta iltaan, välillä yölläkin. Miten tässä kävi taas näin? Kuvittelin oppineeni ottamaan löysemmin rantein, suojelemaan kalenteriani paremmin ja olla ahnehtimatta. Stressin päälle siis vielä itsesyytökset siitä, että olen surkimus joka ei ikinä opi, negatiivinen stressipallo, joka valittaa vaan ja hokee kiirettään.

Lähdetäänpä purkamaan. Työpöydän täyttymiseen on useampi syy:

1. Rahantarve
2. Ilo siitä, että joku haluaa juuri minut mukaan, sai ottamaan liikaa hommia vastaan (ihailun tarve?)
3. Ahnehtiminen (en osaa vieläkään sanoa ei kivoille jutuille)
4. En halua tuottaa pettymystä
5. Suunnittelemattomuudesta seuraava kasautuminen

Rahantarvetta pidän pätevänä syynä. Ihailun tarve saattaa kertoa huonosta itsetunnosta. Onko arvoni ja itsekunnioitukseni kiinni siitä mitä muut minusta ajattelevat? Ainakin osittain. Olen aina miettinyt (liian) paljon sitä mitä muut minusta ajattelevat, mutta uupumus toi myös ihan uusia arvottomuuden tunteita. Toisaalta, töiden kohdalla tunnen myös ylpeyttä, että minut halutaan ja olen saavuttanut ihmisten luottamuksen. Se ei siis ole pelkkää huonoa itsetuntoa vaan myös iloa ja ylpeyttä, sekä innokkuutta tehdä kivoja juttuja.

Kuten olen jo ennen uupumusta ymmärtänyt, kivatkin jutut kuormittavat. Vaikka muille pettymyksen tuottaminen on vaikeaa, itselle on vielä vaikeampi sanoa ei, jos tarjolla on kivoja juttuja. Miksiköhän? Hyvän olon tunne koukuttaa ja on varmasti ihan inhimillistä suosia kivoja tylsien sijaan. Mutta jaksamisen raja, joka koskee ihan kaikenlaista tekemistä, ei jousta. Ehkä en ole vielä sisäistänyt sitä. Ja oppinut vieläkään huomaamaan, kun jaksamisen raja lähestyy.

Pettymyksen tuottaminen on edelleen vaikeaa. Varsinkin, jos tunnen että jätän jonkun pulaan. Se tunne on tosi vahva, vaikka vastapuoli ei kokisi jääneensä pulaan. Itseruoskintaa seuraa aina. Pettymyksen tuottamisen välttely lienee pohjimmiltaan miellyttämisen halua ja hyväksynnän hakemista?

Suunnittelemattomuus on käytännön ongelma. Osaan mielestäni hahmottaa aikatauluja hyvin, mutta en silti osaa vielä suojella kalenteriani tarpeeksi. Tässä haluan skarpata.

Nyt kun syyt on niputettu, on aika tsempata. Aluksi, itsesyytökset kannattaa vaihtaa kannustukseksi. Välillä tulee mokattua, mutta vellomista parempi on todeta, että  metsään meni ja antaa itselleen anteeksi (armoa, ei itseruoskintaa). Toki velloakin saa jos haluaa, mutta olisi hyvä päästä jossain vaiheessa eteenpäin. Ja tehdä toimintasuunnitelma ohjaamisesta stressimyrskystä takaisin tasaisemmille vesille. Se vaatii tiukkaa suunnittelua ja saattaa vaatia myös pettymysten tuottamista, mutta on sen arvoista. Mikään ei ole mennyt mönkään ja vaikka olisikin mennyt, siitäkin selviää. Kaikesta selviää, vaikkei etukäteen tunnu siltä.