Ennen kuin törmään seinään
Kurkkua kuristaa taas. Työpöytä on aivan liian täysi ja sähköposti sylkee lisää stressiä. Jo kesälomamoodiin vaihtaneet kaverit ärsyttävät. Työ täyttää pään aamusta iltaan, välillä yölläkin. Miten tässä kävi taas näin? Kuvittelin oppineeni ottamaan löysemmin rantein, suojelemaan kalenteriani paremmin ja olla ahnehtimatta. Stressin päälle siis vielä itsesyytökset siitä, että olen surkimus joka ei ikinä opi, negatiivinen stressipallo, joka valittaa vaan ja hokee kiirettään.
Lähdetäänpä purkamaan. Työpöydän täyttymiseen on useampi syy:
- Rahantarve
- Ilo siitä, että joku haluaa juuri minut mukaan, sai ottamaan liikaa hommia vastaan (ihailun tarve?)
- Ahnehtiminen (en osaa vieläkään sanoa ei kivoille jutuille)
- En halua tuottaa pettymystä
- Suunnittelemattomuudesta seuraava kasautuminen
Rahantarvetta pidän pätevänä syynä. Ihailun tarve saattaa kertoa huonosta itsetunnosta. Onko arvoni ja itsekunnioitukseni kiinni siitä mitä muut minusta ajattelevat? Ainakin osittain. Olen aina miettinyt (liian) paljon sitä mitä muut minusta ajattelevat, mutta uupumus toi myös ihan uusia arvottomuuden tunteita. Toisaalta, töiden kohdalla tunnen myös ylpeyttä, että minut halutaan ja olen saavuttanut ihmisten luottamuksen. Se ei siis ole pelkkää huonoa itsetuntoa vaan myös iloa ja ylpeyttä, sekä innokkuutta tehdä kivoja juttuja.
Kuten olen jo ennen uupumusta ymmärtänyt, kivatkin jutut kuormittavat. Vaikka muille pettymyksen tuottaminen on vaikeaa, itselle on vielä vaikeampi sanoa ei, jos tarjolla on kivoja juttuja. Miksiköhän? Hyvän olon tunne koukuttaa ja on varmasti ihan inhimillistä suosia kivoja tylsien sijaan. Mutta jaksamisen raja, joka koskee ihan kaikenlaista tekemistä, ei jousta. Ehkä en ole vielä sisäistänyt sitä. Ja oppinut vieläkään huomaamaan, kun jaksamisen raja lähestyy.
Pettymyksen tuottaminen on edelleen vaikeaa. Varsinkin, jos tunnen että jätän jonkun pulaan. Se tunne on tosi vahva, vaikka vastapuoli ei kokisi jääneensä pulaan. Itseruoskintaa seuraa aina. Pettymyksen tuottamisen välttely lienee pohjimmiltaan miellyttämisen halua ja hyväksynnän hakemista?
Suunnittelemattomuus on käytännön ongelma. Osaan mielestäni hahmottaa aikatauluja hyvin, mutta en silti osaa vielä suojella kalenteriani tarpeeksi. Tässä haluan skarpata.
Nyt kun syyt on niputettu, on aika tsempata. Aluksi, itsesyytökset kannattaa vaihtaa kannustukseksi. Välillä tulee mokattua, mutta vellomista parempi on todeta, että metsään meni ja antaa itselleen anteeksi (armoa, ei itseruoskintaa). Toki velloakin saa jos haluaa, mutta olisi hyvä päästä jossain vaiheessa eteenpäin. Ja tehdä toimintasuunnitelma ohjaamisesta stressimyrskystä takaisin tasaisemmille vesille. Se vaatii tiukkaa suunnittelua ja saattaa vaatia myös pettymysten tuottamista, mutta on sen arvoista. Mikään ei ole mennyt mönkään ja vaikka olisikin mennyt, siitäkin selviää. Kaikesta selviää, vaikkei etukäteen tunnu siltä.