Tänään se sitten tapahtui, ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme todenneet, että välillämme on muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Mietimme pitkään sopivaa tapaamispaikkaa ja päädyimme kaupungin laitamilla olevaan kahvilaan. En kokenut, että tässä oli mitään väärää, mutta en silti halunnut törmätä tuttuihin ja joutua selittelemään, että miksi olimme yhdessä kahvilla. 

Minua jännitti hirvittävästi. Valitsin pitkään, mitä laittaisin päälleni ja meikin tekemisessäkin meni normaalia kauemmin. Kun ajoin paikalle, olo oli kuin teinillä, joka on menossa ensimmäisille treffeille. Vatsassa oli perhosia ja olin todella hermostunut. 

Saavuin paikalle ennen sinua ja odottelin autossa. Tunnistin autosi, kun käännyit parkkipaikalle ja tunsin onnea siitä, että sinä tulit. Nousimme molemmat autosta ja katseemme kohtasivat. Sinä hymyilit, minä hymyilin. Luoja, miten hyvältä näytit. Olisin halunnut juosta luoksesi ja halata sinua, mutta en sitä tehnyt. Kävelimme kahvilaan sisälle jutellen niitä näitä päivän kulusta. Tilasimme kahvit ja istuimme nurkkapöytään. Juttelimme elämän tavoitteista, ihmissuhteista, lapsista. Tunnelmaa varjosti ainoastaan se, että pelkäsin koko ajan, että mieheni soittaisi ja joutuisin selittelemään, missä olen. 

Kun olimme lähdössä, halasimme. Halaus oli aavistuksen pidempi kuin pelkkien ystävien halaus. Tuoksuit ihanalta. En olisi halunnut päästää irti.

Sinun kanssasi oli taas vaan niin hyvä olla. Siinä hetkessä tiesin, että tästä jutusta ei enää ollut helppoa ulospääsyä. Olin todellakin ihastumassa sinuun. Pieni järjen ääni huusi, että ”lopeta tuo ennen kuin satutat itseäsi tai muita.” En kuitenkaan kuunnellut, en halunnut. 

Tapaamisen jälkeen lähetit viestin:
​”Kiitos kahvista, oli kivaa 🙂 ”
​”Niin oli, oli ihana nähdä…”, vastasin sinulle.
 

Palasin sunnuntaina takaisin työreissulta. Chattailimme koko bussimatkan ajan, kun matkustin takaisin Helsinkiin. Välillämme oli ihan erilainen lataus edellispäivän tunnustuksesta johtuen. Juttujemme aiheet olivat hyvinkin arkisia, mutta selkeästi kumpikaan ei halunnut lopettaa keskustelua vaan se todellakin jatkui kahden tunnin ajan. Tuntui siltä, että pääsin kanssasi hetkeksi pakoon kaikesta muusta. Elämässäni oli ollut parin vuoden todella rankka vaihe sisältäen mm. puolison pettämisen, äidin kuoleman, oman sairastumisen ja isoja taloudellisia vaikeuksia. Näiden asioiden kanssa olin paininut ja viettänyt lukemattomia unettomia öitä. Olin kesän aikana vihdoin alkanut päästä pinnalle. Sitä olit ollut minulle monesti kuin pelastusrengas. Tämä tunne oli nyt vaan vahvistunut. Pystyin puhumaan sinulle kaikesta ja sitä kuuntelit. Ikinä et arvostellut vaan ymmärsit. Se oli yksi syy, miksi meistä oli tullut niin läheisiä. Välillämme oli jotakin erityislaatuista. Ja tämä ystävyys oli nyt muuttumassa joksikin muuksi.

Kun bussi lähestyi Helsinkiä, oli otettava kuitenkin esiin asia, joka leijui koko ajan välillämme.

”Kysyn nyt vaan suoraan… Mentäiskö ens viikolla kahville?”
​”Joo, olis kyllä kiva nähdä taas ja jutella.. 🙂 Laitellaan huomenna viestiä, että miten aikataulut menee.”
​”Joo, tehdään näin. 🙂 Mulla vähän kiire viikko, mutta saan kyllä järkättyä.”
​”Kiva. 🙂 Ja hei kiitos juttuseurasta.”
​”Kiitos itsellesi, meni paluumatka mukavasti. ;)”

Vaikka olimme aikaisemminkin käyneet kahvilla, tuntui tämä nyt erilaiselta. Oltiin ikäänkuin menty jonkin rajan yli. Vatsassani tuntui perhosia enkä malttanut odottaa, koska näkisin sinut.