”Tarjottu 130 euroa, ja salista 140.. 150.. 160 ja ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran myyty herralle numerolla 999 hintaan 160..” 

Taisin löytää itselleni eilen uuden jännittävän harrastuksen. Huutokauppailun. Meillä on ollut ostoslistalla jo jonkin aikaa poikaystävälleni uusi vaatekaappi. Haluaisimme vanhan ja persoonallisen kaapin, jonka metsästyshuumasta hullaantuneena lähdin eilen huutokauppaan. Kaappia ei löytynyt, melkein mukaan lähtivät Fanett-tuolit ja kotiin kantautui vanhat apteekkipullot. Noin 600 tuotteen huudot seurattiin, vielä jäi pari sataa jäljelle kun oltiin päät pyörällä valmiita urakka lopettamaan.

Olen aina ajatellut, että huutokaupat ovat jotenkin ahdistavia pieniä tiloja, joissa meklari huutaa kovaan ääneen ja ei kuule omia ajatuksiaan. Olin yllättynyt, kuinka rauhallinen ja mielekäs meklari eilen osui kohdallemme. Hän oli jopa hauska. Tilaa oli paljon, tosin tuolit loppuivat kesken ja ihmisiä joutui jonkin verran seistä. Tila oli hyvin suunniteltu, ilmastointi pelasi ja kahvila oli pullollaan toinen toistaan herkullisemman näköisiä kakkuja. 

Ja se fiilis kun pääsi huutamaan sekä kun tajusi tehneensä todella hyvät kaupat. Muutaman kerran loksahti suu auki, kun arvokasta tavaraa lähti aivan törkeen alihintasena. Omalla tavallaan vaarallista kun hullaantuu, mutta kyllä tää neiti meinaa tätä kokemusta kartuttaa lisää. Äippä sai yhden pullon viedä mukanaan, nämä muut jäivät meille.