Pitkästä aikaa!

Aloitan pyytämällä anteeksi, etten ole kirjoittanut tänne mitään aikoihin. Kuten jo aiemmin kerroin, huomasin, että ajatukseni joutuivat sellaiseen oravanpyörään, jossa samat kipukohdat toistuivat yhä uudelleen ja uudelleen ja minusta tuntui, etten pääse ikinä eteenpäin. Siksi minun oli ihan tietoisesti pakko irtautua tästä kirjoittamisesta. Ja se on ollut hyvä ratkaisu. Täytyy sanoa, että maailmankuva laajenee, kun pystyy katsomaan ulkopuolelle ja valo pääsee silmästä sisään. Sitä olen tarvinnut.

Elämä on tasoittunut monella tavalla. Kipu ei ole enää samanlaista kuin ennen, siis sellaista päällimmäisenä olevaa tuskaa, joka peittää alleen tunteet, maut ja tuoksut. Se on olemassa ja tulee vieläkin aaltona toisinaan, mutta entistä vaimeampana. Ikään kuin muistuttamaan siitä, mitä tapahtui. Enkä minä siitä edes halua eroon. En halua, että unohdan tämän kaiken.

Elämässäni on vielä inhottavia tosiasioita, joista en pääse yli. Yleisfiilikseni on, pakko myöntää, vieläkin melko mollivoittoinen, koen olevani pelokas ja arka. Löydän yhä itsestäni katkeruuden ja vihan tunteita ja myös häpeän. Ajattelen, että ne varmasti minuun jäävät, mutta ehkä opin elämään niiden kanssa.

Mutta uuttakin on tullut. Uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä. Parasta kuitenkin kaikessa on se, että olen oppinut näkemään elämääni jollakin tavalla uudesta näkökulmasta. Yritän selittää sitä tutulla kaavalla, josta olen rakentanut itselleni jonkinlaisen hätätilamantran.

Toivon itselleni tyyneyttä hyväksyä asiat, joille en voi mitään, rohkeutta muuttaa asiat, joille voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Hyväksyn tosiasian, että elämässäni on ihminen, joka pystyy olemaan minua kohtaan epäinhimillisen julma ja ilkeä. Hän on valehdellut minulle jo pitkään ja tulee jatkamaan sitä ikuisesti. Minun on pakko hyväksyä se, että en voi enää koskaan luottaa häneen.
Hyväksyn myös se, että menetin parhaan ystäväni, sielunkumppanini ja maailman tärkeimmän uskottuni. Menetin oikeastaan elämäni sellaisena, kuin opin sen tuntemaan.
Se, mitä on tapahtunut, ei ollut suurimmilta osin minun vikani, mutta silti se kaikki tapahtui. Sille en voi enää mitään ja sitä minun on turha yrittää saada häviämään.

En voi muuttaa puolisoani, mutta voin muuttaa itseni. Voin tehdä muutoksen siihen, että en enää elä rakkaani kautta, vaan ainoastaan itseni kautta. En voi olla riippuvainen hänestä, minun on pystyttävä tekemään päätökseni omalta kannaltani ja omista lähtökohdistani, ei enää hänen.
Jos eteeni ilmaantuu ihminen, josta olen kiinnostunut, en voi enää miettiä, ovatko jatkotoimet oikein vai väärin puolisoani kohtaan. Mietin, mitä minä haluan. Se ratkaisee.
Jos saan työmahdollisuuden toisesta kaupungista tai maasta, en aio miettiä, mitä se tarkoittaa puolisolleni. Mietin, mitä se tarkoittaa minulle.

Toivon, että saavuttaisin sellaisen viisauden tason, etten enää tuhlaisi arvokasta resurssiani pyrkimyksiin muuttaa toisen ihmisen ajatuksia tai päätöksiä. Toivoisin, että osaisin jättää ne omaan arvoonsa ja pitäisin kiinni omastani. Toivon, että saisin käännettyä pysyvästi kasvoni menosuuntaan.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sitä minä kyselen itseltäni usein. Minulla ei ole siihen vastausta. En ole muuttanut pois kotoa, en ole edes laittanut juridista eroprosessia käyntiin. Ehkä olisi pitänyt, mutta totta puhuen, en ole aivan varma, miksi niin tekisin.
Jos haluaisin uuden parisuhteen, tilanne olisi tietysti toinen. Mutta sellaista en halua. En haluaisi, vaikka asuisin yksin. Jos haluan muuttaa vaikka työn perässä muualle, tilanne muuttuu taas. Tai jos en siedä puolisoani enää lähelläni hetkeäkään, ollaan eri tilanteessa.
Tällä hetkellä elämä on (koska minä niin päätän) aika sivistyneen oloista ja lapsilla on turvallinen koti, josta omaa elämää rakentavat. Puolisoni kanssa elämme jonkunlaista ”puolielämää”, jossa kodin kulut jaetaan ja yhteistä kotia eletään. Kummallakin on sitten se oma elämänsä tuon ulkopuolella. En oikeastaan edes tiedä, mitä puolisoni puuhaa kodin ulkopuolella. Minusta tuntuu hyvältä sanoa, etten ole siitä edes ihan hirveän kiinnostunut.Tiedän, mitä minä puuhaan. Ja se riittää minulle.