Anteeksipyytämistä ja katumisharjoituksia

Kävimme siis keskustelun vaimoni kanssa. Nostin hänet seinälle (no niin, rauhoitu! En oikeasti, vaan kuvainnollisesti. En nosta ketään, enkä mitään seinälle. Olohuoneemme lattialla on jopa tauluja, joita en ole vielä saanut nostettua seinälle, puhumattakaan ihmisistä) ja vaadin häneltä uudenlaista suhtautumista tähän asiaan. Vaadin häneltä sitä, ettei hän voi enää olla passiivinen ja odottaa parempaa aikaa, vaan että hänen täytyy ottaa selvästi aktiivisempi ote. Toin hänelle myös esille sen, että toinen vaihtoehto on suksia helvettiin silmistäni, jos inhimillinen toiminta minua kohtaan ei kiinnosta. Ja tarkoitin sitä.

Vaimoni oli keskustelumme jälkeen yhä melko tunteellinen ja itkuinen. Hän on epäilemättä väsynyt tähän tilanteeseen ja ehkä jopa omaan oloonsa. Se tuntuu minusta pahalta. Niin, typerää! Kaiken tämän kaltoinkohtelun ja paskamaisuuden jälkeen en halua, että hän voi huonosti. Kyllä, hän satutti minua enemmän kuin kukaan koskaan. Kyllä, hän rikkoi minusta jotain sellaista, jota pidin itsessäni tärkeimpinä ominaisuuksinani. Ja kyllä, hänen käytöksensä minua kohtaan jättää minuun ikuiset arvet. Mutta hän on kuitenkin ollut minun elämänkumppanini ja täysin kiistämättömän rakkauteni kohde kaksi vuosikymmentä. Siksi en voi mitään sille, että haluan hänen voivan mieluummin hyvin kuin huonosti. Ehkä minuun on rakentunut jokin sellainen sisäinen ajattelumalli, jossa tuo sietämättömän julma ja vittumainen paskiainen on yhä jonkinlaisessa erityisasemassa. Vaikka samalla minusta on ihan oikein, että hän saa vähän kärsiä. Ei se kuitenkaan pahimmassakaan tapauksessa ole edes lähellä sitä, mitä minä olen käynyt läpi.

Vaimoni pyysi minulta anteeksi. Se tuntui ehkä jotenkin jopa vilpittömältä, ainakin ulkoisesti. Minua harmittaa se, että minun piti sitä häneltä vaatia. Anteeksipyytäminen ei toimi niin, vaan motiivin siihen pitäisi lähteä pyytäjästä itsestään. Enkä kyllä voi oikein luottaa siihen vilpittömyyteen. Kaikenlaista paskapuhetta on suollettu jo pitkään, onhan tämä hänen kaksoiselämänsä jatkunut jo hyvinkin pari vuotta.

Vaimoni pyysi, etten jättäisi häntä vielä. Hän pyysi, että yritettäisiin vielä. En tiedä, mikä hänen motiivinsa on. Se voi ihan hyvin olla se, että nyt tuntuisi liian raskaalta aloittaa käytännön toimet, kuten talon myynti, uusien asuntojen hankinta, toisen lapsen koulun ja toimintaympäristön muuttaminen, omaisuuden jakaminen, omaisille kertominen…. Pakko on myöntää, että en aivan näillä puheilla vielä nielaise hänen vilpittömyyttään. Kuten sanottu, ehkä minusta jotain meni rikki. Kuten esimerkiksi luottamus.

Minua harmittaa, että vaikka hän pyrkii juuri nyt lähelle ja ottaa käskyni mukaan huomattavasti aktiivisempaa otetta parisuhteemme korjaamisen suhteen, hän silti jatkaa epärehellisyyttään. Mutta toisaalta, ehkä voin vaatia vain pieniä muutoksia kerrallaan. Vaikka onhan se niin, että minulla on oikeus vaatia häneltä totaalista rehellisyyttä ja avoimmuutta ilman rajoituksia. Mutta minähän olen tällainen ressukka, joka aina, kerta toisensa jälkeen, yrittää laimentaa omia oikeuksiaan ja tunteitaan. Ja arvaapa, vituttaako se piirre!

Tämä viime aikojen muutos on sitä, mitä olisin odottanut häneltä jo huomattavasti aiemmin. Siksi pahoin pelkään, että nyt on jo liian myöhäistä. Minä olen siirtynyt hänestä paljon kauemmas, eikä minussa tunnu pakottavaa tarvetta palata taas lähelle.

suhteet parisuhde rakkaus oma-elama
Kommentit (2)
  1. Minulla on tunne omassa liitossani että toinen ei vaan kehtaa pyytää anteeksi tekoaan. Kyllä olen saanut kuulla että tuntuu tämä minustakin pahalta jne. mutta kunnollista anteeksipyyntöä ei ole ollut.
    Ymmärrän niin hyvin kuinka paljon se saattaisi avata sydäntä. Jos näkisi toisen vilpittömyyden, se voisi ehkä kaiken alku jos sellainen vielä tulee.Tämä voi olla tietysti pelkkä illuusio päässäni. Meidän kohdalla tämä pettäminen oli tapahtunut jo vuosia sitten ja sain tietää vasta nyt. Siksi mun on vaikea suhtautua tähän koska kaikki hyvätkin muistot on kääntyneet huonoiksi koska olin kuvitellut jotain muuta.
    Katkeruus nostaa päätään ja se ei ole kiva tunne.

    1. Moi Anna.

      Katkeruus on täälläkin hyvin voimakas tunne ja tiedän, että siitä minun täytyy päästä eroon. Se tuntuu toimivan kuin myrkky, joka levitessään tekee koko ajan enemmän tuhoa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *