Ero vai jatko?

Olen pohtinut joka ikinen päivä vaimoni kärähtämisestä saakka, eroanko vai yritänkö korjata parisuhteen. Minulla on aiemmin ollut selvä kuva siitä, miten toimisin, jos ikinä joutuisin tällaiseen tilanteeseen. Eroaisin, enkä puhuisi hänelle enää koskaan. Nyt, kun tässä ollaan, asiat eivät enää olekaan yhtä mustavalkoisia.

Kuvittelen tilanteen, jossa istun vuokrakaksioni kierrätyssohvalla yksin ja mieleeni tulee ajatus, että ehkä en yrittänytkään kaikkeani perheeni pelastamiseksi. Jos tuo epäilyksen itu alkaa kasvaa päässäni, en tulisi koskaan selviämään siitä. Panos on vain liian kova. Kyse ei ole enää vain minusta tai edes minusta ja vaimostani, vaan kyse on myös lapsistamme. Siksi uskon, että minun on käännettävä joka ikinen kivi ratkaisun löytämiseksi.

Kun ensimmäisemme syntyi, istuin sairaalan oleskelutilassa vauva sylissäni. Olin juuri tajunnut, että elämäni tärkein henkilö oli vaihtunut ja minun omalle elämälleni tuli kokonaan uusi tarkoitus. Kun ennen tuota hetkeä olin totta puhuen elänyt vain itselleni, nyt elin tuon lapsen hyvinvointia varten. Vannoin, että en tule koskaan, enkä missään tilanteessa tai olosuhteissa tekemään mitään sellaista, joka vahingoittaisi tuota lasta mitenkään. Vannoin, että suojelen häntä kaikelta pahalta kaikin voimin, enkä anna mitään pahaa tapahtua. Jos nyt eroan, toimin juuri tuon periaatteen vastaisesti, sillä rikon perheen, jota lapsemme pitävät itselleen niin tärkeänä.
Ymmärrän, että lasten voi olla haitallista olla riitelevässä kodissa, mutta uskon vakaasti, että aikuisten velvollisuus on hillitä omia impulssejaan niin, etteivät vanhempien ongelmat ole lasten ongelmia.

Vaimoni loukkaava toteamus siitä, että ”erotaan, jos haluat niin”, siirtää vastuun kokonaan minulle. Minusta tulisi siis eron tullessa se paha, jonka takia kaikki rakennettu tuhoutuu. Varmaa on se, että jos eroamme, minä en aio ottaa sitä syyllisyyden taakkaa kannettavakseni kokonaan, vaan kerron läheisillemme, mikä on oikeasti eron syy. Vaimoltani ei varmasti sitä selkärankaa löydy. Tiedän, että se on paitsi turhaa, myös moraalisesti arveluttavaa, mutta minun on pidettävä myös omista oikeuksistani kiinni. Ja minusta minulla on oikeus puolustaa itseäni kertomalla totuus.

Pohdin usein, millaiseksi suhteemme muodostuu, jos jatkamme ja aikaa kuluu. Olemme eriytyneet toisistamme huimasti, enkä oikein usko, että lähentymistä entisen kaltaiseen yhteyteen enää on mahdollista tavoitella. Se voisi olla mahdollista, jos vaimoni olisi valmis puhumaan kanssani ja käsittelemään asiat kunnolla aivan pohjamutia myöden. Mutta sellaista ei ole nyt näköpiirissä. Pidän todennäköisenä sitä, että jatkamme tässä muutaman vuoden, kunnes toteamme, ettei välillämme ole enää sellaista, mikä meidät pitäisi yhdessä. Lopputuloksena päädymme eroon, kumpikin entistä huonommassa kunnossa. Mutta jostain syystä elättelen toivetta siitä, että jokin syvempi yhteys löytyisi. Pelkään, että haikailen sellaista, mitä en saa. En ehkä uskalla sitä itsellenikään myöntää.