Jospa minä olin kuskinpenkillä tässä kolarissa…

Minä luulin, että vaimoni (ja jokainen nainen) haluaa olla miehelleen maailman napa. Että hänen miehensä palvoo häntä, pitää maailman tärkeimpänä ja arvokkaimpana asiana. Luulin, että nainen haluaa olla miehelleen kuningatar, jota mies himoitsee ja haluaa elää vain häntä varten. Kuvittelin, että oman puolison täydellinen ja kyseenalaistamaton rakkaus on jotain sellaista, mitä elämässä tavoitellaan.

Sanoin vaimolleni usein, että rakastan häntä. Kerroin usein, kuinka ylpeä olin hänestä ja kuinka himosin häntä alati. Kerroin hänelle usein tilanteista, joissa olin tuntenut häntä kohtaan erityisen vahvasti ja tarinoin kokemuksista, jotka olivat olleen minulle erityisen merkityksellisiä yhteisen elämämme varrella. Katselin usein häntä, kun hän oli alasti ja sanoin ääneen, että minun täytyy olla onnekkain ihminen maan päällä. Kosketin häntä joka päivä. Rakkaudella.

Se ei riittänyt. Tai ehkä se oli liikaa. En tiedä, ahdistuiko hän. Tosin, hän on sanonut minulle usein tarvitsevansa prinsessakohtelua ja minä olin sitä valmis hänelle kyllä tarjoilemaan. Tietysti, olihan hän minulle prinsessa, jumalatar ja seireeni samassa paketissa. Voihan olla, että hän koki olevansa jotenkin oman elämänsä vanki.

Meillä oli omat harrastuksemme. Vaimoni pyysi minua useasti mukaan omaan harrastusporukkaansa, mutta kieltäydyin ja sanoin, että on tärkeää, että hänellä on jotain omaa, mihin minä en kuulu. Ja että meille jää silti paljon mahdollisuuksia tehdä asioita yhdessäkin. Meillä kummallakin oli tapa järjestää omia menojamme niin, että toiselle jäi tilaa ja aikaa omille jutuilleen.

Kun kysyin vaimoltani, miksi hän petti minua, hän sanoi, että tunsi olevansa niin onnellinen, että kuvitteli voivansa tehdä mitä tahansa. Minusta se kuulosti alussa niin ristiriitaiselta ja typerältä, että sivuutin tuon selityksen täysin. Mutta nyt, melkein viisi kuukautta sitä pohdittuani, siinä alkaa olla vähän järkeä. Ehkä se onkin mahdollista.

Oli, miten oli, minä aivan vilpittömästi ja aidosti luulin tekeväni oikein. Minä luulin tarjoavani hänelle täydellisen parisuhteen tai ainakin alustan sille. Tulkitsin pitkään hänestä, että onnistuin. Ja voit varmasti kuvitella, miten tyhmäksi ja epäonnistuneeksi tunnen itseni nyt!

Jos vaimoni päätyi uskottomuuden tielle juuri tuon ahdistumisen vuoksi, minähän olen tämän vuosisadan rakkaustarinan tuhoon vähintään yhtä suuri syyllinen kuin hän. En usko, että voin antaa sitä ikinä itselleni anteeksi.

suhteet parisuhde rakkaus oma-elama
Kommentit (10)
  1. Olisiko yhtenä syynä voinut olla tosiaan sokaistuminen sen asian edessä että kaikki oli niin täydellistä että voi tehdä mitä tahansa? Ei edelleenkään mikään syy tai oikeutus, mutta ehkä (osa)selitys. Meilläkin oli kaikki hyvin ellei erinomaisesti ja silti minä ajauduin ”sivuraiteelle”.

    Olkoon suhteessa asiat hyvin tai huonosti, on pettäjä kuitenkin itse vastuussa teoistaan.

    1. Moi Heikki.

      Juuri tuota puolisoni minulle alunperin kertoi. Siis että kaikki oli niin hyvin, että hän ajatteli voivansa tehdä mitä vain. En aivan siihen usko, sillä luulen, että kyllä parisuhteessa täytyy olla jotain pielessä, jos aidan toiselle puolelle joutuu hyppäämään.
      Pettäjä on vastuussa, sen ymmärrän hyvin. Ja olen siitä aivan samaa mieltä. Tosin petetty varmasti mielellään etsii syitä itsestään, se kun on se lähin pohdinnan kohde.

      Kiitos hyvästä pohdinnasta tuosta sinun näkökulmastasi.

  2. Vaimosi sentään kertoi jotain syyksi. Meillä myös tilanne ettei asiasta voida keskustella aikuisesti. Haluaisin tietää syyn. Vastauksena olen saanut että ” miehet nyt vaan on tällaisia”, ” ei se merkinnyt mitään”, ” en tiedä miksi tein”. ”Etkö muka itse ole tehnyt näin”..
    En tiedä miehen näkökulmaa vaikka kyse oli hetken kännisekoilusta tilaisuuden tullessa vastaan niin joku vastuu olisi silti otettava.
    Minäkin pääsisin eteenpäin jos asia selvitettäisiin rehellisesti vaikkapa vastaamalla että ei vaan voinut vastustaa huomion saamista tai että mulla on ongelma elämän hallinnassa tms. Se suututtaa kun yritetään pyyhkäistä asia maton alle.Se nousee sieltä silti.

    1. Tämä! Samanlaista vastuunpakoilua, kuin meilläkin. Se raivostuttaa ja turhauttaa. Se saa oman pään täyttymään olettamuksista, joista osa on aivan varmasti vääriä. Syntyy jonkinlainen epätodellisuuden verkko, josta ei osaa enää sanoa, mikä on totta ja mikä ei.

      Kiitos kommentistasi.

      1. Minulla ainakin alkaa luulot nostaa helposti päätään. Se ei tietysti auta minua. Toivoisin vaan että asiasta voisi puhua ilman syyttelyä tai seurauksia.
        Itse ”luulen” että mieheni pelkää että jätän hänet ja yrittää saada tekonsa siksi taka alalle. Tai sitten ei vain välitä. Enhän mä tiedä kuinka paljon pettämistä on tapahtunut. Tämäkin selvisi minulle vahingossa. Sanoin hänelle että jos vielä jää kiinni jostain tai edes epäilen niin hän on silloin puolensa valinnut tässä liitossa.
        Kuulemma mitään muuta ei tule ilmi hänen sanojensa mukaan.

        1. Moi Anna.

          Kun keskustelu ei ole avointa ja rehellistä, silloin juuri nuo luulot ja olettamukset valtaavat tilaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *