Minä pelkään ja vihaan itseäni siksi

Häpeällinen tosiasia on, että minä pelkään. Minun ei pitäisi pelätä, vaan hoitaa tämä asia selkärankaisesti ja rohkeasti. Minun pitäisi ajaa itseäni ja lapsiani kohti onnellisempaa elämää, ei ajatella vain sitä, mikä saattaisi tuntua minusta juuri nyt pahalta.

Pelkään sitä, että keskusteluyritykseni vaimoni kanssa päätyvät riitaan ja epämiellyttävään olotilaan kummallekin. Pelkään, että vaimoni sanoo, että erotaan, jos kysyn sitä häneltä. Pelkään, että hän sanoo, ettei rakasta minua enää. Pelkään, etten pysty tarjoamaan lapsilleni sellaista tukea, jota he kaipaavat eron keskellä. Pelkään, että vaimoni löytää toisen miehen, jonka kanssa hän on onnellinen, vaikka minun kanssani hänen piti olla niin. Pelkään heittää kaiken saavutetun menemään. Muistot, tunteet, mielikuvat.

Pelkään, etten pysty enää rakastamaan ketään. Ainakaan samalla tavalla avosydämellä ja täydellä voimalla. Olen ollut jo jonkun aikaa sitä mieltä, että minun elämäni tarkoitus on rakkaus. niin, tiedän, siirappista ja kliseistä, mutta tuohon lopputulemaan olen päätynyt. Rakkaus ja rakastaminen on antanut minulle voiman ja motivaation tehdä kaikkea muuta. Jos niitä ei ole enää minulle tarjolla, mitä jää?

Pelkään, etten voi enää koskaan luottaa keneenkään. Sain kirvelevän ja hirveästi sattuvan muistutuksen siitä, että kun lasket suojauksesi, joku kyllä satuttaa. Ja pahinta on, että se voi olla juuri se ihminen, jonka sitä ei koskaan pitänyt tehdä. Kaikenlainen kyynistyminen hirvittää. Pystynkö vielä nauttimaan samalla tavalla niistä elämän pienistä ilon pilkahduksista, joita eteen joskus tulee? Vai ohitanko ne, jotta en altistaisi itseäni pettymykselle? Sellainen sordiinoelämä ei ole minua varten.

Pelkään sitä, että jonakin iltana istun asuntoni sohvalla ja mieleeni tulee, etten ehkä yrittänytkään tarpeeksi. Että jotain olisi voinut olla tehtävissä, jos olisin riittävän uutterasti yrittänyt. Että hajotin lasteni perheen. En usko, että kestäisin sitä. Se on tällä hetkellä sietämättömältä tuntuva ajatus.

Kuitenkin olotila on tälläkin hetkellä varsin tuskainen. Ja jos vaimoni ei millään suostu keskustelemaan ja käsittelemään asiaa, se kertoo jo itsessään aika paljon siitä, mihin meillä on edes mahdollisuus päästä. Jos vaimoni sanoo, että hänen mielestään meidän pitäisi erota, se katkaisisi oman riippuvuussuhteeni tähän parisuhteeseen nopeasti ja ehkä niin kivuttomasti, kuin se on mahdollista. Pelkään myös sitä, että sairastun, jos tämä nykyinen olotila jatkuu. Pahimmassa tapauksessa vauriot saattavat olla pysyviä. Pelkään, että minusta tulee katkera ja vihan täyttämä ihminen. Se ei sovi minulle, eikä varsinkaan ajatukseen, että minä aion olla vielä joskus onnellinen. Jos eroamme, tunne vaimoani kohtaan todennäköisesti haalistuu ajan myötä, eikä minua enää suuremmin kiinnosta hänen omat parisuhteensa. Eli mitä pelättävää minulla tarkemmin ajatellen on?

Kommentit (6)
  1. Samassa tilanteessa, ollut jo kohta vuoden päivät. Enkä ole edennyt juurikaan asiassa. Tajunnut kyllä itsestäni paljon hyviä asioita mutta tiedän näkeväni valoa tunnelin päässä vaikkei nyt siltä tunnu. Lillun nyt tässä välitilassa ja käyn läpi kaikki tunteeni ja ratkaisen asian vasta sitten kun kaikki kuohut ovat ohitse. Tsemppiä.

    1. Hei.

      Kiitos, että kirjoitat ja jaat kokemuksesi. Olen pahoillani, että olet joutunut tällaiseen.
      Tuo välitila on jotenkin niin tuskallinen, mutta itse toivon, etten siihen liiaksi tottuisi. Siitä on pakko päästä ulos.

  2. Terapeutti Tommy Helstenin uusin kirja,Virtahepo makuuhuoneessa.
    Suosittelen lukemaan.

    1. Hei.
      Kiitos vinkistä, otetaan lukulistalle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *