Mykkäkoulua ja valtataistelua

Ihan mukavan, jopa vähän toiveita herättävän pääsiäisen päätteeksi vaimoni jumittui jälleen koko päiväksi kirjoittamaan nettisuhteensa kanssa. Minua se harmitti tietenkin ja otin etäisyyttä vaimooni. Olemme sen jälkeen tehneet oikeastaan omia asioitamme, emmekä ole edes puhuneet toisillemme muuta, kuin välttämättömät ”pitääkö käydä kaupassa” tai ”huomenta” -tyyppiset asiat. Tavallisesti minä tunnen sen verran suurta ahdistusta näissä tilanteissa, että otan ohjat käsiini, mutta nyt tilanne on jostain syystä toinen. Tapanani on ollut koskettaa vaimoani alaselkään hellästi ja pyytää anteeksi typerää ja lapsellista käytöstäni. Siis anon häneltä armoa, kosketusta ja huomiota ja olen valmis sivuuttamaan kohtaamani vääryydet ja omat tunteeni, jotta meidän välillämme säilyisi harmonia. Tämä toistuu kerta kerran jälkeen, vaikka minusta kuinka vastuu asian selvittämisestä olisi hänellä, ei minulla. Ja se vastuunjako on ollut tässä viimeisen puolen vuoden ajan oikeastaan jopa se varsinainen pihvi. Tässä on aivan varmasti kyse vallan ottamisesta ja sen käyttämisestä.

Kun jalkapallojoukkueen hyökkääjä pyrkii saamaan pallon vastustajan puolustajan ohi, ollaan tilanteessa, jossa kumpikin odottaa toisen tekevän aloitteen. Reagoiminen on helpompaa kuin aloitteen tekeminen, koska aloitteen tekijä paljastaa aikomuksensa, kykynsä ja heikkoutensa. Tässä pelataan nyt parisuhdefutista.

Tällä kertaa, syystä, jota en vielä oikein osaa määritellä, en ole tuohon anteeksipyytämiseen ja sovinnon hieromiseen lähtenyt. Koen, että minä en ole pahantekijä ja minulla on oikeus tuntea myös pahaa oloa, varsinkin, kun tiedän, että minua kohdellaan väärin. Kyllä, typerää ja lapsellista, mutta minä tarvitsen sitä omanarvontuntoa. On kuin tarvitsisin kovasti sitä, että hän myöntäisi tehneensä väärin ja ilmaisisi jotenkin, että haluaa korjata asian.

Vaimoni kyllä tuntee minut. Hän tietää aivan takuuvarmasti, että jos hän laskisi laittensa käsistään ihan pieneksi hetkeksi, koskettaisi minua ja edes pienin sanoin alistuisi ja alentuisi nöyrtymään, hän saisi minut puolelleen helposti. Tuskin pystyisin vihoittelemaan tai mököttämään kovin kauaa. Mutta hän ei sitä tee.

Tällä kertaa olen pitänyt puoleni ja olen pystynyt pitämään itseni jaloillani. En ole tapojeni mukaisesti lähtenyt ryömimään hänen edessään ja kummallista kyllä, se ei tunnu edes pahalta. Aina, kun päähäni tulee ajatus, että minun on toimittava niin, että tuo toinen tykkäisi minusta, toinen puoli aivoistani sanoo, ettei minun tarvitse. Voin olla oma itseni ja voin olla tyytyväinen siitä, että minä en ole pahantekijä. Se tuntuu todella hyvältä. Se, kuinka kauan tällainen itsensä arvostaminen jatkuu, on sitten toinen juttu.

No, eihän se lopputulema toistaiseksi mitenkään kovin ruusuinen ole. Emme puhu toisillemme, mökötämme, puuhailemme omiamme, eli ei tässä mistään yhteiselosta kannata puhua. Terveessä parisuhteessa ei minun näkemykseni mukaan ole tilaa valtapelille tai alistamiselle, vaan sen pitäisi olla tasaveroinen, jossa kumpikin osaisi ottaa vastuun tekemisistään ja etenkin siitä, että yhteinen elämä sujuu. Mutta minua jotenkin oudosti kiehtoo tässä dynamiikassa se, että kerrankin minä en ole heti mahdollistamassa sitä, että vaimoni saa alistaa minua mielensä mukaan. Tuntuu vähän etäisesti selkärankaiselta.

Pohdin, mistä olen saanut tätä, vielä ohkaisesti, mutta silti jo näkyvää voimaa vastustaa alistamista. En oikein osaa sanoa, mutta luulen siihen vaikuttavan ainakin nuo ulkopuoliset ihmissuhteet, ehkä jopa ammattiapu. Ja sanottava on, että tämän blogin avulla olen saanut kommentteihin ja sähköpostiini todella, siis todella hyviä ja pohdintaa aikaan saaneita vinkkejä. Kiitos niistä!

Popkornit esiin, ystävät! Raportoin tilanteen edistymisestä tänne.

Kommentit (8)
  1. Jennycarolina1
    14.4.2021, 10:00

    Tuo vaimosi käyttäytyminen kuulostaa näin ulkopuolisen korvaan henkisen väkivallan käytöltä. Eli ihmekkös jos itsetuntosi on laskenut pohjalle. On ihan pöyristyttävää kuinka joku voi kohdella toista noin. Siis että hän vaan jatkaa ”nettisuhteensa” kanssa, kuin ei mitään. Lue kirjoituksesi ulkopuolisin silmin – mitä antaisit neuvoksi esim. ystävällesi jonka kumppani käyttäytyy noin?

    Todella hienoa, että olet alkanut ymmärtämään oman arvosi, sillä sinulla ei todellakaan ole mitään anteeksi pyydeltävää! Oletko iskenyt vaimollesi ns. kaikkia kortteja pöytään? Eli sanonut, että JOS hän haluaa pelastaa liittonne niin kaiken yhteydenpidon muihin ”suhteisiin” on loputtava ja asioista on keskusteltava. Jos hän ei ole valmis tähän, sinulla on täysi oikeus asettaa ja pitää kiinni omista rajoistasi ja kertoa, että sinua ei kohdella noin ja jos tuo ei lopu, sinä otat ja lähdet for real?

    1. Moi Jennycarolina.

      Kiitos selkeästä ja rohkaisevasta kommentistasi.

      Jos mietin, mitä sanoisin ystävälleni, joka on samassa tilanteessa, se olisi vaikka, että juokse nyt.
      Olen pelännyt asian kunnollista pöyhimistä, mutta edessähän se on, se on kai jo selvää. Ja kyllähän parisuhteemme pelastamisen kannalta olennaisinta on, että me molemmat haluamme sitä.

      Kiitos, että kirjoitit.

    2. ”JOS hän haluaa pelastaa liittonne niin kaiken yhteydenpidon muihin ”suhteisiin” on loputtava ja asioista on keskusteltava. Jos hän ei ole valmis tähän, sinulla on täysi oikeus asettaa ja pitää kiinni omista rajoistasi ja kertoa, että sinua ei kohdella noin ja jos tuo ei lopu, sinä otat ja lähdet for real?”

      Itse olisin ehdottanut täysin samaa vaihtoehtoa, kissa pöydälle ja puhukaa suoraan rehellisesti. Mieti omia rajojasi,mitä haluat parisuhteelta,mitkä ovat tärkeimpiä asioita mitä haluat toteutuvan, mitä olet valmis tekemään.
      Jos teidän rajat eroavat paljon toisistanne tai halua ei ole,ei ole myöskään parisuhdetta. Ole rohkea ja ole sä se aikuinen joka asettaa rajat. Kaikkea hyvää❤

      1. Hei Perhosefekti.

        Kiitos kommentistasi.
        Rohkeus tehdä vaikeakin ratkaisu on tosiaan ehkä se avaintekijä tässä kaikessa. Voin sanoa helposti, että sitä minulta puuttuu. Ja toinen, mistä olet aivan oikeassa, on se, että tästä koko skeidasta puuttuu nyt rajojen asettaja ja tiedän, että minun pitäisi olla se henkilö.

        Kiitos tuestasi.

  2. Hienoa, että asetat itsesi arvostavaan asemaan!!

    Itselläni oli se tilanne lapsena, ettei toinen vanhemmistani kyennyt ratkaisemaan meidän riitatilanteita, vaan mökötti niin kauan kunnes itse tulin pyytämään anteeksi (vaikka en varmasti ollut aina ainoa syyllinen riitaan). Opin kyllä ratkaisemaan ristiriitoja, mutta omat rajat olivat hukassa. Kun olen oppinut arvostamaan itseäni, enkä ota vastuuta toisen toiminnasta tai jopa hänen olotilastaan (omastani sen sijaan kyllä!), välimme ovat pahimmillaan huonot ja parhaimmillaan poliittisesti korrektit, mutta arvostan itseäni enemmän ja voin paremmin, elän enemmän itselleni ja omalle perheelleni.

    Omaan kokemukseen nojaten voin siis todeta, että toimit todella viisaasti! Se on lapsillekin hyvää esimerkkiä. 🙂

    1. Moi Ninanin.

      Lapsena tuo on varmasti vielä hankalampi ymmärtää ja käsitellä. Vastuun ottaminen toisesta ei ole reilua tai edes mahdollista kenellekään, vaikka niin usein sitä kai yritetään.

      Kiitos, että kommentoit.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *