Mykkäkoulua ja valtataistelua
Ihan mukavan, jopa vähän toiveita herättävän pääsiäisen päätteeksi vaimoni jumittui jälleen koko päiväksi kirjoittamaan nettisuhteensa kanssa. Minua se harmitti tietenkin ja otin etäisyyttä vaimooni. Olemme sen jälkeen tehneet oikeastaan omia asioitamme, emmekä ole edes puhuneet toisillemme muuta, kuin välttämättömät ”pitääkö käydä kaupassa” tai ”huomenta” -tyyppiset asiat. Tavallisesti minä tunnen sen verran suurta ahdistusta näissä tilanteissa, että otan ohjat käsiini, mutta nyt tilanne on jostain syystä toinen. Tapanani on ollut koskettaa vaimoani alaselkään hellästi ja pyytää anteeksi typerää ja lapsellista käytöstäni. Siis anon häneltä armoa, kosketusta ja huomiota ja olen valmis sivuuttamaan kohtaamani vääryydet ja omat tunteeni, jotta meidän välillämme säilyisi harmonia. Tämä toistuu kerta kerran jälkeen, vaikka minusta kuinka vastuu asian selvittämisestä olisi hänellä, ei minulla. Ja se vastuunjako on ollut tässä viimeisen puolen vuoden ajan oikeastaan jopa se varsinainen pihvi. Tässä on aivan varmasti kyse vallan ottamisesta ja sen käyttämisestä.
Kun jalkapallojoukkueen hyökkääjä pyrkii saamaan pallon vastustajan puolustajan ohi, ollaan tilanteessa, jossa kumpikin odottaa toisen tekevän aloitteen. Reagoiminen on helpompaa kuin aloitteen tekeminen, koska aloitteen tekijä paljastaa aikomuksensa, kykynsä ja heikkoutensa. Tässä pelataan nyt parisuhdefutista.
Tällä kertaa, syystä, jota en vielä oikein osaa määritellä, en ole tuohon anteeksipyytämiseen ja sovinnon hieromiseen lähtenyt. Koen, että minä en ole pahantekijä ja minulla on oikeus tuntea myös pahaa oloa, varsinkin, kun tiedän, että minua kohdellaan väärin. Kyllä, typerää ja lapsellista, mutta minä tarvitsen sitä omanarvontuntoa. On kuin tarvitsisin kovasti sitä, että hän myöntäisi tehneensä väärin ja ilmaisisi jotenkin, että haluaa korjata asian.
Vaimoni kyllä tuntee minut. Hän tietää aivan takuuvarmasti, että jos hän laskisi laittensa käsistään ihan pieneksi hetkeksi, koskettaisi minua ja edes pienin sanoin alistuisi ja alentuisi nöyrtymään, hän saisi minut puolelleen helposti. Tuskin pystyisin vihoittelemaan tai mököttämään kovin kauaa. Mutta hän ei sitä tee.
Tällä kertaa olen pitänyt puoleni ja olen pystynyt pitämään itseni jaloillani. En ole tapojeni mukaisesti lähtenyt ryömimään hänen edessään ja kummallista kyllä, se ei tunnu edes pahalta. Aina, kun päähäni tulee ajatus, että minun on toimittava niin, että tuo toinen tykkäisi minusta, toinen puoli aivoistani sanoo, ettei minun tarvitse. Voin olla oma itseni ja voin olla tyytyväinen siitä, että minä en ole pahantekijä. Se tuntuu todella hyvältä. Se, kuinka kauan tällainen itsensä arvostaminen jatkuu, on sitten toinen juttu.
No, eihän se lopputulema toistaiseksi mitenkään kovin ruusuinen ole. Emme puhu toisillemme, mökötämme, puuhailemme omiamme, eli ei tässä mistään yhteiselosta kannata puhua. Terveessä parisuhteessa ei minun näkemykseni mukaan ole tilaa valtapelille tai alistamiselle, vaan sen pitäisi olla tasaveroinen, jossa kumpikin osaisi ottaa vastuun tekemisistään ja etenkin siitä, että yhteinen elämä sujuu. Mutta minua jotenkin oudosti kiehtoo tässä dynamiikassa se, että kerrankin minä en ole heti mahdollistamassa sitä, että vaimoni saa alistaa minua mielensä mukaan. Tuntuu vähän etäisesti selkärankaiselta.
Pohdin, mistä olen saanut tätä, vielä ohkaisesti, mutta silti jo näkyvää voimaa vastustaa alistamista. En oikein osaa sanoa, mutta luulen siihen vaikuttavan ainakin nuo ulkopuoliset ihmissuhteet, ehkä jopa ammattiapu. Ja sanottava on, että tämän blogin avulla olen saanut kommentteihin ja sähköpostiini todella, siis todella hyviä ja pohdintaa aikaan saaneita vinkkejä. Kiitos niistä!
Popkornit esiin, ystävät! Raportoin tilanteen edistymisestä tänne.