Ohut keskusteluyhteys löydetty!

Kävimme viikonloppuna keskustelun. Ensimmäisen  todella pitkään aikaan. Ja siinä tuntui olevan jotakin vähän erilaista kuin ennen. En vielä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta olen tyytyväinen, että jotain keskustelua saimme aikaan.

Vaimoni oli aika emotionaalinen ja itkuinen, enemmän kuin ennen. Koko keskustelun lähtökohta oli myös jotenkin nyt kypsempi, sillä puhuimme enimmäkseen siitä, pysyisimmekö yhdessä vai eroaisimmeko. Kerroin, että nykymallilla me emme vain yksinkertaisesti voi jatkaa. Kerroin, että pelkään sairastuvani tästä ja että muutos on saatava aikaan. Sanoin, että hänen on pystyttävä ottamaan huomattavasti aktiivisempi ote, jos haluaa, että asiat oikenevat. Kerroin hänelle, että minusta on suunnattoman epäreilua, että minä anelen häntä antamaan minulle armoa ja että hän suostuisi jotenkin käsittelemään asiaa. Pystyin puhumaan myös erosta ihan todellisena vaihtoehtona, kiihkotta ja rationaalisesti ja se tuntui kyllä hyvältä.

Vaadin jälleen häneltä rehellisyyttä. Hän kielsi jyrkästi olevansa epärehellinen, mutta sehän ei ole totta. Kyselin häneltä asioita, joista tiedän hänen valehtelevan, mutta hän jatkaa valitsemallaan linjalla. Hän kertoo, että on tavannut rakastajansa vain kahdesti, vaikka se ei pidä paikkaansa. Hänen nettisuhteensa on kuulemma vain kirjeenvaihtosuhde, vaikka sekään ei ole totta. Vaimoni oli minua kohtaan joissain asioissa vielä syyllistävä, eikä minusta vieläkään kanna vastuutaan. Jätin asian vähän kesken, tarkoituksella. Haluan hänen pohtivan sitä, haluaako hän olla rehellinen ja avoin vai jatkaako hän kaksoiselämäänsä. Ja aivan aidosti olen sitä mieltä, että mikäli hän päättää haluta jotain muuta, minusta se on hyvä päätös. Huomasin entistä selkeämmin, että minä alan olla valmis eroamaan.

Vaimoni kertoi minulle, että hän rakastaa minua. Varmistin vielä muutamaan otteeseen, että rakastaako hän minua vai meidän historiaamme. Kerroin hänelle myös, että jos hän rakastaisi minua aidosti, hän tekisi kaikkensa asian korjaamiseksi, ei vain jäisi passiivisena odottamaan, että jotain tapahtuisi. Hän kyllä kertoi rakastavansa, mutta samalla sanoi, ettei tiedä, saadaanko mitään korjattua.

Kuvasin hänelle, kuinka loukkaavana koen sen, ettei hän ole edes pyytänyt tekojaan anteeksi. Hän kertoi, ettei ole löytänyt oikeita sanoja, koska asia on niin suuri. Tosiasia on, että vaimoni on aina ollut todella huono pyytämään anteeksi oikeastaan mitään. Ehkä hänen ylpeytensä ei anna periksi tai ehkäpä hänen moraalinsa mukaan anteeksipyydettävää ei hänellä yleensä ole. Vaimoni kertoi katuvansa tekoaan, mutta minulla on siitä asiasta vahvat epäilykseni.

Ymmärrän tietysti, että hän voi kokea syyllisyyttä tekemisistään. On mahdollista, että hän tietää nytkin toimivansa väärin, mutta ei vain jostain syystä pysty muuttamaan toimintamalliaan. Sen täytyy olla henkisesti hyvin raskasta, eikä siksi rationaalisuus ole ehkä hänen valttinsa tällä hetkellä.

Lopputulema oli se, että luulen, että vaimoni halusi sanoa minulle, että erotaan, mutta ei saanut puserrettua sitä ulos. Jos olisin selkärankainen aikuinen, joka haluaisi auttaa puolisoaan hankalassa tilanteessa, ottaisin vastuun asiasta ja tekisin sen päätöksen, jota hänkin haluaa. Mutta minäpä en ole. Ja se johtuu siitä, että minä en  halua ottaa erosta syyllisyyden taakkaa muiden silmissä, vaan sen on hänen tehtävänsä. Jos ero tulee, sen on oltava hänen päätöksensä. Muussa tapauksessa minusta tulee tämän parisuhteen paha osapuoli.