Ohut keskusteluyhteys löydetty!
Kävimme viikonloppuna keskustelun. Ensimmäisen todella pitkään aikaan. Ja siinä tuntui olevan jotakin vähän erilaista kuin ennen. En vielä tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua, mutta olen tyytyväinen, että jotain keskustelua saimme aikaan.
Vaimoni oli aika emotionaalinen ja itkuinen, enemmän kuin ennen. Koko keskustelun lähtökohta oli myös jotenkin nyt kypsempi, sillä puhuimme enimmäkseen siitä, pysyisimmekö yhdessä vai eroaisimmeko. Kerroin, että nykymallilla me emme vain yksinkertaisesti voi jatkaa. Kerroin, että pelkään sairastuvani tästä ja että muutos on saatava aikaan. Sanoin, että hänen on pystyttävä ottamaan huomattavasti aktiivisempi ote, jos haluaa, että asiat oikenevat. Kerroin hänelle, että minusta on suunnattoman epäreilua, että minä anelen häntä antamaan minulle armoa ja että hän suostuisi jotenkin käsittelemään asiaa. Pystyin puhumaan myös erosta ihan todellisena vaihtoehtona, kiihkotta ja rationaalisesti ja se tuntui kyllä hyvältä.
Vaadin jälleen häneltä rehellisyyttä. Hän kielsi jyrkästi olevansa epärehellinen, mutta sehän ei ole totta. Kyselin häneltä asioita, joista tiedän hänen valehtelevan, mutta hän jatkaa valitsemallaan linjalla. Hän kertoo, että on tavannut rakastajansa vain kahdesti, vaikka se ei pidä paikkaansa. Hänen nettisuhteensa on kuulemma vain kirjeenvaihtosuhde, vaikka sekään ei ole totta. Vaimoni oli minua kohtaan joissain asioissa vielä syyllistävä, eikä minusta vieläkään kanna vastuutaan. Jätin asian vähän kesken, tarkoituksella. Haluan hänen pohtivan sitä, haluaako hän olla rehellinen ja avoin vai jatkaako hän kaksoiselämäänsä. Ja aivan aidosti olen sitä mieltä, että mikäli hän päättää haluta jotain muuta, minusta se on hyvä päätös. Huomasin entistä selkeämmin, että minä alan olla valmis eroamaan.
Vaimoni kertoi minulle, että hän rakastaa minua. Varmistin vielä muutamaan otteeseen, että rakastaako hän minua vai meidän historiaamme. Kerroin hänelle myös, että jos hän rakastaisi minua aidosti, hän tekisi kaikkensa asian korjaamiseksi, ei vain jäisi passiivisena odottamaan, että jotain tapahtuisi. Hän kyllä kertoi rakastavansa, mutta samalla sanoi, ettei tiedä, saadaanko mitään korjattua.
Kuvasin hänelle, kuinka loukkaavana koen sen, ettei hän ole edes pyytänyt tekojaan anteeksi. Hän kertoi, ettei ole löytänyt oikeita sanoja, koska asia on niin suuri. Tosiasia on, että vaimoni on aina ollut todella huono pyytämään anteeksi oikeastaan mitään. Ehkä hänen ylpeytensä ei anna periksi tai ehkäpä hänen moraalinsa mukaan anteeksipyydettävää ei hänellä yleensä ole. Vaimoni kertoi katuvansa tekoaan, mutta minulla on siitä asiasta vahvat epäilykseni.
Ymmärrän tietysti, että hän voi kokea syyllisyyttä tekemisistään. On mahdollista, että hän tietää nytkin toimivansa väärin, mutta ei vain jostain syystä pysty muuttamaan toimintamalliaan. Sen täytyy olla henkisesti hyvin raskasta, eikä siksi rationaalisuus ole ehkä hänen valttinsa tällä hetkellä.
Lopputulema oli se, että luulen, että vaimoni halusi sanoa minulle, että erotaan, mutta ei saanut puserrettua sitä ulos. Jos olisin selkärankainen aikuinen, joka haluaisi auttaa puolisoaan hankalassa tilanteessa, ottaisin vastuun asiasta ja tekisin sen päätöksen, jota hänkin haluaa. Mutta minäpä en ole. Ja se johtuu siitä, että minä en halua ottaa erosta syyllisyyden taakkaa muiden silmissä, vaan sen on hänen tehtävänsä. Jos ero tulee, sen on oltava hänen päätöksensä. Muussa tapauksessa minusta tulee tämän parisuhteen paha osapuoli.
Pois nyt heti tollainen ajatus että susta tulisi jotenkin se paha osapuoli jos teet eropäätöksen ja lähdet sitä mitä muut ihmiset ajattelee se on niiden asia ja jos ne kysyy niin voit kertoa miksi erosit mutta et ole millään tavallaan paha ihminen halusit vain pois jatkuneesta tilanteesta missä voit huonosti eikä parisuhde ole enää parisuhde. On nyt ihan tyhmää olla suhteessa että odotat että vaimosi sanoo haluavansa erota vain sen takia että pelkäät miltä näytät muiden mielestä jos otat ja lähdet. Sun ei tarvi todellakaan miettiä sellast mitä muut ajattelee vaan teet parhaiten itsellesi ja sä kuitenkin tiedät totuuden ja se on se tärkein asia jos jotain ystäviä lähtee siksi niin ne ei ole sitten ystävyyden arvoisia.
Moi M&m.
Kiitos kommentistasi.
Kiitos myös vahvistavista sanoistasi. Sinähän olet tässä aivan oikeassa. Minun on syytä ajatella itseäni, minun elämästänihän tässä on kyse.
Toivottavasti en loukkaa sinua, mutten ole voinut olla ajattelematta yhtä asiaa blogiasi lukiessani. Sinulle tuntuu olevan tärkeää korostaa vaimosi syyllisyyttä. Syyllisyyteen liittyvä näkökulma on tietysti ymmärrettävä pettämisen ja valehtelun osalta. Mutta kuten olet kirjoittanut, kyse ei ole enää vain vaimosi uskottomuudesta vaan koko parisuhteenne olemassaolosta. Sitä ei mielestäni voi lähestyä vain toisen syyllisyydestä käsin. Se, että puolison odotetaan ottavan syyllisyyden taakka kantaakseen, voi olla jonkinlainen vastaus uskottomuuden käsittelyyn, mutta toimivaa parisuhdetta sillä ei vielä saa aikaan. Se vaatii paljon enemmän – molemmilta.
Olet kertonut siitä, miten hyvin olet vaimoasi rakastanut ja kohdellut. Kuitenkin joskus käy niin, että itse määrittelee rakkauden tekonsa omista lähtökohdistaan eikä kohtaa toista ihmistä ja hänen tarpeitaan. Silloin voi käydä niinkin, ettei puoliso koe tulleensa kohdelluksi hyvin, koska hänen tarpeisiinsa ei ole vastattu. Itse taas voi olla hyvin loukkaantunut siitä, ettei puoliso arvosta niitä tekoja, joita on rakkaudessa tehnyt, ja voi jäädä huomaamatta, etteivät nämä ole olleet niitä tekoja, joita toinen olisi kaivannut. Tämä voi johtaa pariskunnan etääntymiseen ja myös niihin satuttaviin valintoihin.
Voi tuntua kohtuuttomalta, että puhun vaimosi tarpeista tässä tilanteessa, mutta uskon kahden asian olevan varmoja: suhteessanne on jotakin, mikä vaatisi korjausta, ja sen korjaamisessa on kyse molempien toiveista ja tarpeista.
Vaimollasi saattaa hyvinkin olla vaikeuksia kantaa vastuuta, mutta jos haluat antaa suhteellenne vielä mahdollisuuden, sinun tulee itsekin kantaa vastuuta melkoinen kuorma. Enkä tarkoita, että ero olisi väärä ratkaisu. Se voi olla juuri oikea ratkaisu! Mutta sekin vaatisi sinulta vastuun ottamista. Jos juutut vaimosi syyllisyyteen ja siihen, että eron tulisi korostaa tätä syyllisyyttä, on mahdollista, että tilanne jumittuu pitkäksikin ajaksi. Kuten toit ilmi, vaimollasi voi olla monenlaisia syitä siihen, ettei hän kaikesta huolimatta halua erota. Jos et itse halua tilanteen jäävän tuollaiseksi vaan (jonakin päivänä) tiedät haluavasi erota, vastuu päätöksen toteuttamisesta on sinulla. Tuntuu se miten väärältä tai vaikealta hyvänsä.
Vaimosi voi olla syyllinen paljoon, mutta avioliitossanne on kaksi osapuolta omine tarpeineen etkä voi siirtää omia päätöksiäsi toiselle.
Mitä ikinä päätätkin, toivon sinulle voimaa näihin päätöksiisi ja valoisampaa tulevaisuutta!
Moi rouvar.
Kiitos kommentistasi.
Et todellakaan loukkaa, olen kiitollinen hyvästä pohdinnastasi.
Olen kyllä paljon tutkinut omaa käytöstäni ja yrittänyt löytää syitä tapahtuneeseen sieltä. Ehkä välillä jopa liikaakin, sillä se on aika musertavaa.
Luulen, että kannettavakseni tulee aika paljon, riippumatta siitä, jatkuuko suhteemme vai eroammeko. Siitä taakasta en varmastikaan tule kokonaan pääsemään eroon, mutta ehkä se ajan myötä kevenee.
Koska et loukkaantunut, uskallan jatkaa pohdintaani pidemmälle. Kun ajattelen vaimosi tilannetta ja mietin omalle kohdalleni, mikä voisi olla syy, ellen vastaavassa tilanteessa osaisi pyytää kunnolla anteeksi enkä kohdata tekoani, mieleeni tulee tämä: Jos kokisin, että tekoni olisi jatkumo tapahtumille ja tunteille, jotka ovat kehittyneet ehkä jo vuosia, voisi olla vaikea pyytää anteeksi ja ottaa syyllisyyttä kannettavakseen. Voisi tulla tunne siitä, että asettumalla syyllisen asemaan pyyhkisi pois kaiken sen, mikä omaan ratkaisuun on johtanut, ja se taas voisi tuntua epäoikeudenmukaiselta.
On vaikea asettua syytetyn penkkiin, jos oman tekonsa kokee vain jäävuoren huipuksi pitkässä tapahtumaketjussa. Tietyssä mielessä ymmärrän pettäjiä tässä: heillä voi olla tunne siitä, ettei se ratkaise mitään, jos he vain ottavat valtavan syyllisyyden murikan kantaakseen – ja he voivat olla siinä jopa hiukan oikeassa. (Vaikkei se tietenkään muuta sitä, että loukkaavia tekoja pitäisi osata pyytää anteeksi!)
Arvelisin, että jos kaipaat puolisoltasi nimenomaan rehellisyyttä, yksi väylä siihen voisi olla se, että antaisit hänelle mahdollisimman paljon tilaa kertoa, miksi hän on tehnyt niin kuin on. Vaikka se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, keskustelun lähtökohdan ei pitäisi olla syyttely (”miten saatoit tehdä minulle näin?”) vaan se, että vaimosi voisi omasta näkökulmastaan vastata kysymykseen: mikä tähän johti? Se voisi avata rehellisyyden portit, jos hän kokisi, että asiaa voi käsitellä muustakin kuin omasta syyllisyydestä käsin.
Tuota keskustelua ei kyllä kannata pyrkiä virittämään heikkona hetkenä, koska vaikka saisi osakseen rehellisyyttä, miellyttävä tuollainen keskustelu ei todennäköisesti ole. Voi käydä jopa niin, että huomaa olevansa itse monenlaisten syytösten kohteena… Mutta rehellistä se voisi parhaimmillaan olla.
Siitä olen kanssasi täysin samaa mieltä, että joka tapauksessa kannettavanasi on suuri taakka. Joskus elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa mikään ratkaisu ei vie pahaa pois vaan joutuu vain valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon. Sinun tilanteesi taitaa olla yksi niistä. Toivotan tosiaan vielä kerran voimaa taakkasi kantamiseen ja kevyempiä päiviä tulevaisuuteen!
Moi rouvar!
Olen tosiaan etsinyt syitä paljon menneistä. Myös itsestäni ja olen syyllistänyt itseäni melkoisesti siitä, että ehkä en vain nähnyt ongelmia, joita meillä oli. Olin niin puhtaasti onnellinen, että saatoin ajatella, että se riittäisi myös puolisolleni. Hän kertoi olevansa onnellinen, niin hän sanoi myös tapahtuneen tultua julki, mutta ymmärrän, ettei ole välttämättä helppo sanoa toiselle, ettei ole onnellinen suhteessa.
Vaadin aiemmin puolisoani puhumaan ja käsittelemään. Vaadin ja anoin, pyysin ja vetosin. Ei tulosta. Lopulta ajattelin, että ehkä hän tarvitsee juuri sitä tilaa ja lopetin asiasta puhumisen, jotta hän saisi autonomisesti käsitellä asiaa, kun siltä tuntuu. Kului kuukausia ja puolisoni seurusteli iPadinsa kanssa, eikä mitään tapahtunut. Olin kuitenkin itse tilassa, joka ei vain yksinkertaisesti voi jatkua kovin kauaa.
Kiitos hyvästä pohdinnastasi!