Ero voi olla maailmanloppu

Mitä, jos ero tulisi? Jos se todettaisiin ainoaksi vaihtoehdoksi, miltä se tuntuisi tai millainen elämä minulla olisi sen jälkeen?

Kaipaisin vaimoani, se on varmaa. Niin, omituista, kaiken tämän jälkeen kaipaisin häntä. Ikävöisin varmasti kaikkea sitä, mitä saimme aikaan. Ikävöisin sitä tuttuutta ja sitä alkuperäistä vaimoani, jota niin syvästi rakastin. Eron ei pitänyt olla mahdollista meillä. Muut kyllä eroaisivat, mutta emme me.

Tiedän, että minua vieläkin kirvelisi se, että eromme jälkeen hän olisi jonkun toisen kanssa. Tuttu mustasukkaisuus varmasti nousisi vieläkin esiin. Tyhmäähän se on, sillä ei sen pitäisi enää olla mikään juttu siinä vaiheessa. Mutta luulen, että pidän häntä omanani vieläkin. Kylläpä se vituttaakin, kun huomaan moisen tunteen itsessäni.

Lapset kokisivat varmasti suurta hämmennystä asiasta. Minun pitäisi pystyä olemaan heille tukena ja samalla esittämään heille, että olen heidän äitinsä puolella. En kuitenkaan olisi, sillä katkeruus ei ole minusta lähtenyt mihinkään.

Kun ajattelen eroa, huomaan meneväni aina kohti niitä kaikkein epämiellyttävimpiä asioita. En koskaan mieti, mitä uutta elämääni voisi aueta, kun tuo syöpä on pois. Niin, rajusti sanottu, mutta kyllä totuus on, että vaimoni käytös minua kohtaan tappaa minua pikkuhiljaa. Kasvain olisi leikattava pois, jotta pystyisin parantumaan. Mutta itse operaatio pelottaa.

Kammoksun ajatusta siitä, että lapset eivät ole luonani joka toinen viikko. Puhuimme siitä aikoinaan vaimonikin kanssa ja molemmat kauhistelimme, jos joutuisi sellaisessa tilanteessa olemaan. Tosin, tuolloin en tiennyt, että nyt pohtisin asiaa aivan uudelta näkökulmalta.

Aikoinaan, kun ikätovereideni lapset olivat pieniä ja eroja tuli kaveripiirissäni, monet kertoivat, kuinka pitävät lapsetonta viikkoa lomaviikkona. Silloin sai tehdä, mitä halusi, olla ja mennä ihan omien mielihalujen mukaan. Sitä viikkoa varten hankittiin vaatteita ravintolailtaa varten ja valmistauduttiin sinkkuviikkoon. Ymmärrän asian jotenkin, sillä ruuhkavuosiajat voivat olla aika raskaita ja lomaviikko niistä voi olla monelle aika tervetullutkin piristys.

Minun ongelmani on se, että jos tekisin ajallani, mitä haluaisin, olisin kaikkein mieluimmin lasteni ja puolisoni kanssa. Urheilu ja kuntoilu ovat kuuluneet jo pitkään ihan tavallisiin toimiimme päivissä ja tylsän hetken tullessa olemme keksineet jotain yhdessä tehtävää. Baareissa ei ole tullut käytyä aikoihin ja jos niihin on ollut tarve mennä, olen niihin aina halutessani päässyt ilman omantunnon tuskia tai syyllistämistä. Eli mitähän minä tarkalleen ottaen sitten lapsettomissa viikoissa odottaisin?

Toisaalta, se voisi olla aikaa, jolloin hakisin uutta onnellisuutta. Ehkä Päivänsäteen kanssa, ehkä jotenkin muuten. Jotenkin olen aika epäilevä, että ryhtyisin mitään tamppausfestareita itselleni järjestämään. Taidan olla liian vanha ja väsynyt siihen, enkä ole ollenkaan varma, että siitä itselleni kovin paljoa saisin. Mutta avaisihan se mahdollisuuksia uusiin ihmissuhteisiin, vaikka vakavamielisiinkin. Sitä rakkautta olen kuitenkin koko elämäni itselleni hakenut ja sitä kokenut saaneenikin, joten siitä en varmasti eroon pääse.

Eron jälkeen minulla voisi olla kaksio tai kolmio, jonka sisustaisin omia halujani kuunnellen. Lapsille järjestäisin mieluisat olosuhteet, jotta he kokisivat asuntoni kodikseen niin paljon kuin mahdollista. Kutsuisin Päivänsäteen käymään ja voisin olla hänen kanssaan arastelematta ja salailematta. Keskittyisin vuoroviikoin lapsiin täysillä (ja tietysti ikävöisin melkein kuoliaaksi, kun he ovat poissa). Tekisin kesällä pitkiä moottoripyöräreissuja mihin huvittaa ja katselisin paskoja sotaelokuvia Netflixistä. Vääntäisin iltaisin itselleni Gin&Tonicin, jonka unohtaisin juoda ja kaataisin sen aamulla viemäriin. Hankkisin seinilleni juuri sellaisia tauluja, joista itse pidän tai vaikka maalaisin ne itse. Alkaisin kuunnella musiikkia ja luukuttaisin Dead Kennedysiä lujaa. Soittaisin kitaraa olohuoneessa joskus koko illan ilman häiriöitä.

Kuitenkin minulle ero olisi maailmanloppu. Ainakin tämän yhden maailman, sellaisena, kun sen tunnen.

Kommentit (10)
  1. Muurinmurtaja
    20.5.2021, 12:49

    Jatkan edelleen blogisi lukemista, kuin jatkokertomusta. Kiitos mielenkiintoisista pohdinnoista. Oma kokemukseni on se, että oli päivänselvää, että lapset asuvat vuoroviikoin kummankin vanhemman luona. Tarjosin myös vaihtoehtoa, että lapset jäävät yhteiseen kotiin ja vanhemmat muuttavat omiin kämppiinsä ja sitten vierailevat lasten luona vuoroviikoin. Tämä ei ollut puolisolle mieleen ja vanhempi lapsikin koki sen oudoksi. Lapset siis tapauksessani ala- ja yläkoululainen. Aluksi lapseton viikko oli itselleni ihan kauhea: minulla oli kamala ikävä lapsiani. Myös lapsilla oli totuttelua tilanteeseen. Nyt muutaman kuukauden jälkeen homma toimii, eikä viikoista pidetä tiukasti kiinni: niitä muutetaan työtilanteiden mukaan. Alussa huomasin, että keksin lapsettoman viikon täyteen ohjelmaa, jottei tarvitse olla yksin, mutta sitten opettelin olemaan yksin. Ja nauttimaan siitä (olen kyllä luonteeltani sellainen että olen aina nauttinut yksinolosta), mutta että en keksi tekemistä vain paetakseni ikäviä tunteita, vaan jos surettaa, niin suren, jos ikävöin, niin ikävöin. Nyt tiedän jo sen, että tubteet menee ohi, kun niille antaa aikaa. Myös käsitykseni omasta ajasta muuttui: ennnen omaa aikaa oli ripotellen siellä täällä perhe- ja työelämän lomassa. Nyt oma aika on selkeämpää: sitä on paljon lapsettomilla viikoilla ja ei juurikaan silloin, kun lapset ovat luonani. Ja nyt olen sitten aloittanut deittailunkin ja sitä helpottaa lapseton viikko, koska uuden puolison etsintävaiheella en halua lapsieni maailmaa järkyttää näin pian eron jälkeen.

    1. Hei Muurinmurtaja.

      Kiitos kommentistasi.

      Mukavaa, että olet jaksanut lukea blogia.
      Erinomaista pohdintaa tuosta yksinolon ongelmasta. Ja on lohdullista kuulla, että olet löytänyt tavan käsitellä sitä sellaisella tavalla, joka sopii sinulle.
      Kiitos näkökulmasta!

  2. Nyt on aika kliseistä mieskuvaa. Mutta en vielä varmuudella ole muodostanut mielipidettä sukupuolestasi. Kiinnostavaa pohtia näitä.
    ps. jos sinulla on jo kaksi ei niin pientä lasta ja haluat vuoroviikkovanhemmaksi, niin kaksio on kyllä aika pieni. Viikonloppukyläilyyn kyllä riittänee. Eikä kaikki lapset edes halua asua vuoroviikkosysteemillä.
    No, ehkä nyt jätän vähäksi aikaa sinut rauhaan kommenteistani. Että ehdit töitäkin tehdä.

    1. Ai niin, se piti vielä kysyä, että onko tuo ”Ikuisesti sinun” myös sinun blogisi? Hänellä enemmän lapsia, mutta muuten kovin samankaltaisia tunnutte olevan.
      Kiva, että on paljon luettavaa 🙂

      1. Moi.

        Ei ole minun blogini, mutta olen noteerannut sen. En ole huomannut siinä päivityksiä aikoihin, mikä on harmi.

    2. Moi Leila.

      Enpä ole näemmä niin pitkälle tuota asuntoasiaa ajatellut, että olisin pohtinut, minkä kokoinen asunto kannattaisi hankkia. Mutta oikein hyvä pointti, kiitos siitä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *