Vaimoni on ollut koko elämänsä ylpeä siitä, että hän on niin rehellinen. Hän on sanonut usein, ettei hän edes osaa valehdella, saati että sitten haluaisi valehdella. Hän on pitänyt rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä parhaina ominaisuuksinaan aina. Nyt kuitenkin hän oli valmis valehtelemaan minulle, lapsilleen, äidilleen, sukulaisilleen ja kavereilleen koko loppuelämänsä. Hän valehtelee jatkuvasti, aivan pienistäkin asioista, vaikka hänen ei edes tarvitsisi. Valehtelusta on tullut hänelle jotenkin luontaisen oloista eikä se tunnu aiheuttavan hänelle tunnontuskia. En ymmärrä, miten tuollainen peruspiirre ihmisessä voi muuttua.

Suoran valehtelun lisäksi vaimoni peittelee monia asioita. Pidän sitäkin epärehellisyytenä ja myös vallankäytön välineenä.

Vaimoni on kertonut, että hänen työhönsä kuuluu jonkun verran työmatkoja. Uskoin häntä siinä, koska minulla ei ollut syytä epäillä asiaa. Kuitenkin kun on käynyt ilmi, että työmatkoilla on harrastettu muutakin kuin työn tekemistä ja jotkut työmatkat ovat olleet puhtaita valheita, en ole ollenkaan varma, onko hänen työhönsä kuulunut koskaan työmatkoja. Vaimoni lähti ystävänsä syntymäpäiväjuhliin taannoin ja huomasin sen illan aikana ajattelevani, että ”periaatteessa on ihan mahdollista, että hän on oikeasti synttäreillä”. Luottamus on siis horjunut pahasti, eikä vaimoni tämän hetken käytös auta asiaa yhtään.

Vaimoni on siinä oikeassa, että hän ei ole vielä kovin harjaantunut valehtelija. Hänen käytöksessään on aivan selviä tiettyjä piirteitä, kun hän valehtelee. Olen varma, että ne näkyisivät kaikille, mutta varsinkin minulle, yli kahdenkymmenen vuoden ajan seuraamisen jälkeen, nuo valehtelun vinkit ovat todella näkyviä. Kysyin häneltä, onko hänen nettisuhteensa luonteeltaan romanttinen tai seksuaalinen. Hänen reaktionsa oli aivan täydellisen selvä! Hän kiisti moiset, pöyristyttävät väitteet ja tapojensa mukaan alkoi välittömästi syyllistämään minua. Hyökkäys on kuulemma paras puolustus ja sitä taktiikkaa vaimoni minua kohtaan käyttää.

Minua loukkaa tietysti se, että vaimoni valehtelee minulle. Mutta yhtä paljon loukkaa se, että hän pitää minua idioottina. Vaimollani on vähintään useita kuukausia jatkunut suhde ja hän väittää, että on tavannut tuon miehen kahdesti sinä aikana. Minun on vaikea kuvitella, miten hän järkeilee, että uskoisin tuon. Enkä ymmärrä, miksi hän valehtelee tuosta lukumäärästä, sillä hän on jo kärähtänyt suhteestaan, eikä panoreissujen lukumäärä enää tässä vaiheessa ole niin kovin ratkaiseva.

Esitin vaimolleni syksyllä hänen kiinnijäämisensä jälkeen vaatimuksen olla minulle rehellinen. Hänen vastauksensa oli pökerryttävä, sillä hän sanoi, että ”voin sitoutua siihen, että yritän olla rehellinen”. Mitä ihmettä? Joko puhut totta tai et. Ei sen pitäisi olla sen vaikeampaa.

Olen melko varma, että jos vaimoni olisi ollut minulle kärähtämisestään saakka rehellinen ja puhunut totta, pääsisimme tästä kriisistä yli. Minun toipumistani se ainakin helpottaisi valtavasti. Minun on hyvin vaikea ajatella, miten rakennan uuden parisuhteen hänen kanssaan, kun en tiedä, mikä hänestä on totta ja mikä valetta.

Olimme kesällä 2019 perheen yhteisellä lomalla Espanjassa. Loma oli minusta kertakaikkiaan upea! Lapset pitivät kovasti paikasta ja yhteisestä ajasta ja minä olin kertakaikkisen onnellinen ja aivan suunnattoman rakastunut vaimooni. Vaimoni vaikutti myös hyvin rakastuneelta minuun ja pidin tuota matkaa eräänlaisena oman onnellisuuteni kruununjalokivenä. Kun kävi ilmi, että tuolloin samaan aikaan vaimollani oli suhde, koko kokemus menetti merkityksensä. Olin onnellinen, mutta se kaikki oli vain valetta. Se kirvelee hirveästi!

Näiden ensimmäisten kuukausien ajan olen syyllistänyt itseäni suunnattomasti! Yleensä sanotaan, että uskottomuus on reaktio siihen, että omassa parisuhteessa kaikki ei ole kunnossa. Miksi minä en huomannut mitään? Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Olenko itse aiheuttanut tämän kaiken? Vaimoni kertoo, että oli meidän suhteessamme täydellisen onnellinen, eikä kokenut, että häneltä puuttuisi mitään. Hän ei auta minua yhtään näiden itsesyytösten kanssa ja ne musertavat minut. Toivoisin, että hän antaisi minulle jonkinlaisen selityksen, sillä ilman sitä minulle ei jää muita syytettäviä kuin itseni.

Päädyin helmikuussa päätelmään, että koska minä olin vaimooni niin totaalisen rakastunut ja rakastin paitsi häntä, myös meidän yhteistä elämäämme aivan täydellisen sataprosenttisesti, en ehkä osannut edes ajatella vaimoni tarpeita. Minulle tuo olotila riitti enemmän kuin hyvin ja kai kuvittelin, että niin se riittää vaimollenikin. Ehkä ajattelin vain itseäni, kun parisuhteessa pitäisi ajatella molempia. Esitin vaimolleni anteeksipyynnön. Hänessä en nähnyt asiassa mitään tunteita enkä usko, että hän rekisteröi sitä millään tavalla.

En tällä hetkellä pidä itsestäni kovin paljoa. En pystynyt pitämään vaimoani tyytyväisenä ja epäonnistuin siinä, mikä oli elämässäni tärkeintä. Itselleni se on anteeksiantamatonta. En siedä itsessäni sitäkään, että teen koko tämän uskottomuuden käsittelyssä itsestäni uhrin. Olen kuin villalapanen, jolle saa tehdä mitä haluaa ilman seurauksia. Jos olisi enemmän mies, olisi jo aikaa sitten käskenyt vaimoani häipymään elämästäni. Mutta en minä siihen pysty. Se saa minut vihaamaan itseäni niin, etten haluaisi elää itseni kanssa enää minuuttiakaan.

Itsetuntoni on aivan käsittämättömän pieninä murusina. Peilistä minua katsoo varsin vastenmielinen ihminen, jolla ei ole juurikaan annettavaa ympärilleen. Millaisen kuvan annan lapsilleni siitä, miten elämän vaikeat asiat voitetaan? Voinko odottaa vaimoltani kunnioitusta minua kohtaan, jos olen tällainen säälittävä ressukka? Jos eroaisimme ja jonakin päivänä hakisin itselleni parisuhdetta jonkun toisen kanssa, miten ikinä löytäisin ihmisen, joka minua jaksaisi katsella? En pidä itsestäni, joten miten kukaan mukaan voisi minusta pitää? Ja tämä itsesääli… Eihän tässä ole mitään järkeä! Minun pitäisi olla vahva ja itsenäinen ihminen, jonka pitäisi nostaa itsensä sieltä itsensä säälimisen ja uhriuttamisen kuopasta ja katsoa ylväästi eteenpäin. Mutta en pysty edes siihen.

Terapeuttini on sanonut minulle monet kerrat, että uskottomuus on ei ole petetyn syy. Samaa olen lukenut useista artikkeleista. Mutta huomaan, että varsinkin informaatiotyhjiöt tuppaavat täyttymään enimmäkseen itsesyytöksillä. En oikein tiedä syytä siihen. Olen tottunut olemaan aika usein jonkinlainen vastuunkantaja ja nyt tämän valtavan epäonnistumisen edessä näytän ottavan vastuuta omille harteilleni melkoisesti. Elämääni helpottaisi varmasti, jos pystyisin vierittämään kaiken syyn toiselle, mutta en vain yksinkertaisesti pysty.

Huomaan olevani vihainen itselleni aika usein. Ja kun oikein mietin, niin ihan syystä.