Rakastanko sinua vielä?
Varmasti yksi tärkeimmistä kysymyksistä perhe-elämämme ja parisuhteemme jatkon kannalta on, rakastanko vaimoani enää? Se on kysymys, johon haen vastausta joka päivä. Rakastanko häntä vai rakastanko kaikkea sitä, minkä olemme saaneet rakennettua? Nuo ovat asioita, joihin on tavattoman vaikea saada tehtyä eroa. Entä miten voin rakastaa vaimoani kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt? Eikö sen rakkauden pitänyt muodostua aidoimmillaan vastavuoroisuudesta ja vuorovaikutuksesta?
Olen poistanut elämästäni ihmisiä, jotka ovat kohdelleet minua väärin. Olen ikävöinyt heistä jotain myöhemmin, mutta olen voinut hyvin antaa heidän mennä. He eivät ole olleet minusta sen arvoisia, että heihin kannattaisi resurssejaan tuhlata. Luottamuksen pettäminen on ollut useinmiten se tekijä, jonka avulla tuohon ratkaisuun olen päätynyt. Tässä tapauksessa vaimoni kanssa luottamus on todellakin petetty!
Rakastuin vaimooni aikoinaan siksi, että hän oli empaattinen, rehellinen, suoraselkäinen, muut huomioiva ja ihmisläheinen. Hän oli erilainen kuin niin monet muut, jotka toimivat jonkinlaisen naamion takaa, eikä heistä voinut koskaan sanoa, millaisia he oikeasti olivat. Tulevien lasteni äidistä tiesin heti. Hän oli täysin välitön. Nyt hän on osoittanut minua kohtaan suurta julmuutta ja jopa vähän karrikoiden sadistisuutta. Hän on ollut minua kohtaan todella epärehellinen ja jatkaa tuolla linjalla yhä. Vaimoni ei pysty ottamaan vastuuta teoistaan, vaan liukastelee otteesta kuin saippuanpala. Selkärankaa on kuin kastemadolla. Tuntuu, kuin hänen elämänsä tärkein ihminen olisi hän itse, en minä tai lapsemme. Hän ei ole enää se ihminen, johon minä rakastuin.
Kyllä ihmiset muuttuvat vuosien ja varsinkin vuosikymmenten aikana. Yleensä muutokset koskevat ehkä vähän erilaisia ominaisuuksia ja onkin loputtoman hankala käsittää, että vaimoni on muuttunut ihmisen perusominaisuuksilta. Siis sellaisilta, joiden perusteella ihminen syvältä määrittyy. Hyvä kysymys voisikin olla se, valitsisinko hänet nyt elämäkumppaniksi ja puolisokseni. Tai se, uskoisinko hänestä tulevan minulle sellainen sielunkumppani kuin mitä hänestä aikoinaan minulle tuli.
Voihan toki olla, että nämä muutokset hänessä ovat vain seurausta jostakin ulkoisesta, vaikkapa vaihdevuosista. Vastausta minulla ei tuohon ole. Joka tapauksessa en yhtään pidä näistä uusista ominaisuuksista. Minulla ei ole yhtään ystävää tai kaveria, joista nuo ominaisuudet nousisivat esille, joten hyvin voi pohtia, miksi pitäisi lähelläni ihmistä, joka niitä edustaa niiden ankarimmassa muodossaan.
Vastaus omaan kysymykseeni on, että en rakasta ainakaan niin paljon kuin ennen. Minusta tuntuu sietämättömän pahalta myöntää se, mutta pakko on.
Voiko omaan puolisoonsa rakastua uudelleen? Jos kuvitellaan, että vaimoni toteaa, että joku sekoitti hänen päänsä tilapäisesti ja hän muuttui toiseksi ihmiseksi ja on nyt palannut takaisin, voisi ajatella, että silloinhan henkilö olisi taas se sama, johon itse rakastuin aikoinaan. Mutta asia ei ole enää sama. Jotain hirveän tärkeää meni rikki. Kuin lasikulho, joka putoaa lattialle ja hajoaa sirpaleiksi. Sen voi kyllä liimata, mutta rikki se on silti. Tämä parisuhde vaikuttaa nyt hyvin samanlaiselta. En millään näe paluuta siihen entiseen, kaiken ylittävään syvän kumppanuuden ilmapiiriin, jossa luottamus ja absoluuttisen puhdas rakkaus olivat läsnä jokaisessa päivässä ja joka ikisessä kohtaamisessa.
Jos alkuperäinen kysymys oli, että rakastanko sinua vielä, niin parempi kysymys ehkä on ”pystynkö elämään kanssasi, jos en rakasta sinua enää yhtä paljon kuin ennen”.