Tervetuloa, hento valonsäde!
Nyt, yli viisi kuukautta kriisin puhkeamisen jälkeen alan vasta ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtää, että meillä jokaisella on vastuu omista tekemisistämme. Me emme voi juurikaan vaikuttaa siihen, mitä päätöksiä muut tekevät. Minun on pakko hyväksyä se, että toinen ihminen voi tehdä päätöksensä minusta riippumatta ja vaikka satuttaa minua sillä. Olen nuo lauseet lukenut jo kauan sitten, mutta nyt vasta pystyn sisäistämään tuon asian kunnolla.
Minä rakastin vaimoani pyytettömästi,vilpittömästi ja suunnattomasti. En ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Jumaloin häntä ja pidin jalustalla. Rakastin ja kerroin siitä hänelle. Silti hän teki (ja tekee) sen, mitä teki. Minä en sille asialle voi mitään. Minun rakkauteni ei riittänyt hänelle niin, että hän olisi pysynyt uskollisena. Eikä siihen, että hän olisi ollut satuttamatta minua. Enkä minä olisi voinut mitenkään rakastaa häntä enempää tai puhtaammin.
Minun on turha yrittää kontrolloida häntä. Hän voi milloin vain pettää minua uudelleen ja se voi tapahtua missä vain. Keinot löytyvät varmasti. Ainoa, mihin voin tukeutua, on luottamus. Koska en luota vaimooni tippaakaan, minulle tämä kaikki on täysin tuuripeliä. Hän pettää minua ja minä en voi sille yhtään mitään. Siksi minun on elettävä omaa elämääni, ei elämää, joka perustuu luottamukseen vaimoani kohtaan.
Tämä ajatus on kaksisuuntainen. Myös minä voin tehdä päätöksiä. Minä voin tavata Päivänsäteen, jos niin päätän. Minä voin aloittaa sivusuhteen, jos haluan. Minä voin tehdä päätökset, jotka haluan. Minä olen siis autonominen. Tähän asti olen tehnyt lähes kaikki elämäni päätökset niin, että olen miettinyt, miten ne vaikuttavat perheeseeni ja vaimooni. Olen kysynyt vaimoltani mielipidettä ja kuunnellut sitä tarkasti. En olisi hankkinut moottoripyörää, jos vaimoni ei olisi päätöstäni tukenut.
Nyt on aika muuttaa asennetta. Minä aion tehdä päätökset, jotka koskevat itseäni. No, realismi täytyy pitää kuitenkin mukana. En voi ostaa uutta autoa huvikseni, koska minulla on lapset elätettävänä ja asuntolaina maksettavana. Ymmärrän tietysti. Mutta se, mihin suuntaan annan sydämeni sykkiä, on minun päätökseni.
Minulla on tämä yksi elämä. Minä aion elää sen minua varten. Minä olen vastuussa siitä, että olen onnellinen. Tiedän tekeväni väärin, kun annan itseni ihastua Päivänsäteeseen, mutta en keksi syitä, miksi kieltäisin sen itseltäni.
Tuntuu hyvältä antaa mennä. Jotenkin vapauttavalta. Tuntuu, kuin kahleet sydämeni ympäriltä irtoaisivat, kun ajattelen, että minun elämäni ei ole enää reaktio vaimoni elämään, vaan oma, itsenäinen elämä, jonka sisällöstä päätän minä.
No niin, eihän tämä asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Minun on kuitenkin aina kuunneltava puolisoani riippumatta siitä, olemmeko yhdessä vai emme. Meillä on yhteisiä lapsia, jotka ovat olemassa elämäni loppuun saakka. Mutta tästä kokonaisuudesta minun vastuullani on tämä minun elämäni osuus. Se, mitä rinnassani tapahtuu, on minun asiani.
Minulla on oikeus omiin päätöksiini. Minulla on myös vastuu niistä. Minulla on vastuu tehdä päätöksiä, jotka luovat minulle sellaisen elämän, jonka haluan. Se tarkoittaa sitä, että minun on elettävä sellaisten arvojen kanssa, joiden kanssa todellakin voin elää. Minun arvoihini on aina kuulunut se, että toista ihmistä on kohdeltava hyvin. Toista ihmistä en saa käyttää omien tarkoitusteni keppihevosena. En aio ikinä satuttaa Päivänsädettä. Siksi olen hänelle sataprosenttisen rehellinen. Kaikesta päätellen, vaikka pitkään toisin luulin, vaimoni arvopohja kestää sen, että hän voi valehdella, pettää ja satuttaa. Mutta se on hänen päätöksensä, johon minä en voi vaikuttaa.
Nämä aatokset tuntuvat hyvältä juuri nyt. Kevät poraa hellästi reiän rintakehääni, josta auringonvalo pääsee sisälle. Minä annan sen tulla. Olen tarvinnut tätä niin kovasti.
Tervetuloa, valo. Olitpa kaukana.