Tervetuloa, hento valonsäde!

Nyt, yli viisi kuukautta kriisin puhkeamisen jälkeen alan vasta ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtää, että meillä jokaisella on vastuu omista tekemisistämme. Me emme voi juurikaan vaikuttaa siihen, mitä päätöksiä muut tekevät. Minun on pakko hyväksyä se, että toinen ihminen voi tehdä päätöksensä minusta riippumatta ja vaikka satuttaa minua sillä. Olen nuo lauseet lukenut jo kauan sitten, mutta nyt vasta pystyn sisäistämään tuon asian kunnolla.

Minä rakastin vaimoani pyytettömästi,vilpittömästi ja suunnattomasti. En ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Jumaloin häntä ja pidin jalustalla. Rakastin ja kerroin siitä hänelle. Silti hän teki (ja tekee) sen, mitä teki. Minä en sille asialle voi mitään. Minun rakkauteni ei riittänyt hänelle niin, että hän olisi pysynyt uskollisena. Eikä siihen, että hän olisi ollut satuttamatta minua. Enkä minä olisi voinut mitenkään rakastaa häntä enempää tai puhtaammin.

Minun on turha yrittää kontrolloida häntä. Hän voi milloin vain pettää minua uudelleen ja se voi tapahtua missä vain. Keinot löytyvät varmasti. Ainoa, mihin voin tukeutua, on luottamus. Koska en luota vaimooni tippaakaan, minulle tämä kaikki on täysin tuuripeliä. Hän pettää minua ja minä en voi sille yhtään mitään. Siksi minun on elettävä omaa elämääni, ei elämää, joka perustuu luottamukseen vaimoani kohtaan.

Tämä ajatus on kaksisuuntainen. Myös minä voin tehdä päätöksiä. Minä voin tavata Päivänsäteen, jos niin päätän. Minä voin aloittaa sivusuhteen, jos haluan. Minä voin tehdä päätökset, jotka haluan. Minä olen siis autonominen. Tähän asti olen tehnyt lähes kaikki elämäni päätökset niin, että olen miettinyt, miten ne vaikuttavat perheeseeni ja vaimooni. Olen kysynyt vaimoltani mielipidettä ja kuunnellut sitä tarkasti. En olisi hankkinut moottoripyörää, jos vaimoni ei olisi päätöstäni tukenut.

Nyt on aika muuttaa asennetta. Minä aion tehdä päätökset, jotka koskevat itseäni. No, realismi täytyy pitää kuitenkin mukana. En voi ostaa uutta autoa huvikseni, koska minulla on lapset elätettävänä ja asuntolaina maksettavana. Ymmärrän tietysti. Mutta se, mihin suuntaan annan sydämeni sykkiä, on minun päätökseni.

Minulla on tämä yksi elämä. Minä aion elää sen minua varten. Minä olen vastuussa siitä, että olen onnellinen. Tiedän tekeväni väärin, kun annan itseni ihastua Päivänsäteeseen, mutta en keksi syitä, miksi kieltäisin sen itseltäni.

Tuntuu hyvältä antaa mennä. Jotenkin vapauttavalta. Tuntuu, kuin kahleet sydämeni ympäriltä irtoaisivat, kun ajattelen, että minun elämäni ei ole enää reaktio vaimoni elämään, vaan oma, itsenäinen elämä, jonka sisällöstä päätän minä.

No niin, eihän tämä asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Minun on kuitenkin aina kuunneltava puolisoani riippumatta siitä, olemmeko yhdessä vai emme. Meillä on yhteisiä lapsia, jotka ovat olemassa elämäni loppuun saakka. Mutta tästä kokonaisuudesta minun vastuullani on tämä minun elämäni osuus. Se, mitä rinnassani tapahtuu, on minun asiani.

Minulla on oikeus omiin päätöksiini. Minulla on myös vastuu niistä. Minulla on vastuu tehdä päätöksiä, jotka luovat minulle sellaisen elämän, jonka haluan. Se tarkoittaa sitä, että minun on elettävä sellaisten arvojen kanssa, joiden kanssa todellakin voin elää. Minun arvoihini on aina kuulunut se, että toista ihmistä on kohdeltava hyvin. Toista ihmistä en saa käyttää omien tarkoitusteni keppihevosena. En aio ikinä satuttaa Päivänsädettä. Siksi olen hänelle sataprosenttisen rehellinen. Kaikesta päätellen, vaikka pitkään toisin luulin, vaimoni arvopohja kestää sen, että hän voi valehdella, pettää ja satuttaa. Mutta se on hänen päätöksensä, johon minä en voi vaikuttaa.

Nämä aatokset tuntuvat hyvältä juuri nyt. Kevät poraa hellästi reiän rintakehääni, josta auringonvalo pääsee sisälle. Minä annan sen tulla. Olen tarvinnut tätä niin kovasti.

Tervetuloa, valo. Olitpa kaukana.

Kommentit (9)
  1. Ymmärrän tuskaasi, eikä minusta ole tuomitsemaan.

    Läheiseni vanhemmat erosivat hänen olleessaan vielä lapsi. Eroon liittyi molemmilta toisia osapuolia, kun aluksi toisella oli useampi suhde, sitten toinen puoliso lähti toisen mukaan. Viimeiset vuodet liitossa olivat lapsen näkökulmasta ahdistavia, ja eron jälkeen välit olivat hädin tuskin asialliset. Kummatkin syyttelivät toisiaan valehtelusta ja uskottomuudesta, eikä läheiselleni edes aikuisena ole selvää, mikä oli totta.

    1. Anteeksi, kommentti lähti liian aikaisin.

      Joka tapauksessa lasten kannalta tällaiset pettämiskuviot ovat väärin erityisesti siksi, että he eivät voi ottaa eroa vanhemmistaan. Tasapainoiseksi ja läheisyyteen kykeneväksi aikuiseksi kasvaminen on tarpeeksi hankalaa ilman sitä, että vanhemmat sotkevat siihen muita osapuolia. Siksi miettisin tarkkaan ennen kuin alkaisin omalta osaltani sotkea siihen omalta osaltani lisää osapuolia. Nyt jos koskaan lapsesi tarvitsevat yhtä selväpäistä vanhempaa.

      (Tällä tarinalla on onnellinen loppu, sillä kummatkin eronneet ovat löytäneet itselleen paljon paremmin heille sopivat puolisot ja ovat onnellisesti uusissa suhteissa.)

      1. Hei.
        Kiitos todella hyvästä kommentistasi. Se saa minut mietteliääksi.
        Ymmärrän ajatuksen siitä, ettei lapsia saa sotkea aikuisten typeryyteen, eikä lasten yarvitse tietää kaikkea. Samalla sisälläni kouraisi, kun kerroit, että läheisesi ei koskaan saanut tietää totuutta. Se saattaa askarruttaa koko loppuelämän ja se tuntuu minusta pahalta.
        Lapset tulevat tarvitsemaan tukea tässä prosessissa. Ja mainitsemasi edes yhden aikuisen selväpäisyys on välttämättömyys.
        Kirjoitit upeasti siitä, että erosta tuli onnellinen loppu. Rohkaisevaa ja vahvistavaa!
        Kiitos, että kirjoitit.

        1. pilvipaimen
          3.4.2021, 22:59

          Eipä kestä. Laitoin nyt nimimerkin, että tiedät kenelle kommentoit.

          Niin, totuus saattaa jäädäkin epäselväksi, kun osalliset muistavat asiat omasta näkökulmastaan. Mutta läheiseni kertoi vanhempien eron olleen hänelle ennen kaikkea suuri helpotus ilmapiirin parannuttua kahden kodin myötä. Molemmat vanhemmat olivat ihan hyviä, lastaan rakastavia vanhempia – erikseen. (Aivan tasapainoinen tavallinen aikuinen hänestä tuli, on jo omakin perhe nykyään.)

          Näitä tekstejäsi lukiessa vaikuttaa nyt siltä, että olet jäänyt tuleen makaamaan. Oletko saanut vaimoosi minkäänlaista avointa puheyhteyttä? Ymmärrän kyllä, että vaimosi pitäisi olla pyytämänsä anteeksi ja selvittämässä itse asioitaan. Kuitenkin tuollainen tilannekaan ei ole ihan järkevä, että annat omalta osaltasi asioiden vain olla, vaikka kärsit tilanteesta. Vaikka päätyisit eroamaan, niin vielä liitossa kannattaisi kuitenkin kääntää ne kaikki kivet.

          Tämä voi olla aika suorasukainen kysymys (eikä vastaus minulle sinänsä kuulu), mutta rakastatko vielä vaimoasi? Ja oletko uskaltanut kysyä vaimoltasi, rakastaako hän sinua?

          Vaikuttaa myös siltä, että uskottomuuden myötä itsetuntosi on aika alhaalla, mikä on ymmärrettävää, ja tunnut olevan yllättynyt miten sinuun kiinnitetään huomiota. Jos nyt kuitenkin mietitään ihan järjellä ja osaan päätellä oikein, niin olet kuitenkin työssäkäyvä, urheileva, (ehkä hyvin koulutettu?), ja osaat kirjoittaa hyvin. Vaikutat myös olevan ihana puoliso. Ei sinulla tule olemaan mitään ongelmia löytää seuraa vapaana.

          1. Hei Pilvipaimen.
            Olet aivan oikeassa siinä, että olen tainnut jäädä tähän makaamaan. En kai uskalla repäistä itseäni irti tilanteesta. Perustelen pelkuruuttani itselleni vaikkapa lasten hyvinvoinnilla, mikä on aika ristiriitaista.
            Puheyhteys vaimoni kanssa on sellainen pinnallinen. Oikeasti tärkeästä ei puhuta, mutta kyllä ihan sivistyneesti mattojen pesusta ja tuija-aidan leikkaamisesta.

            Kirjotin aiemmin tässä blogissa oman rakastamisen pohdinnasta. Ja olen sitä mieltä, että rakastan minä, mutta en lähellekään samalla tavalla tai yhtä paljon kuin ennen. En ole varma vaimoni rakkaudesta minua kohtaan. Ja totta, en ole uskaltanut asiaa suoraan kysyäkään. Pakkohan se on, sillä ilman sitä tätä on turha yrittää elvyttää.

            Kuule… kiitos! Kummallista on, että minulla on aina ollut aika hyvä itsetunto, mutta nyt en ole osannut ajatella asiaa ehkä oikealla tavalla. Nyt, kun kirjoitat nuo rohkaisevat ja vahventavat sanasi, tuot asian esille aivan eri valossa.

            Kiitos, että kirjoitit nuo oivaltavat ja erinomaiset kommenttisi. Niillä on minulle valtava merkitys.

            1. Samat ajatukset pyörivät. En osaa sanoa rakastanko miestäni enää. En ainakaan samalla vilpittömällä rakkaudella joka aiemmin oli. Se on kadonnut. Sanoisin että olen kiintynyt ihmiseen. Mutta vedä rajasi, siinä miten annat toisen kohdella.
              Itse pyrin nyt siihen että ilmaisen rajani ja tunteeni avoimemmin. Voi olla että toinen ei sitä kestä ja loittonee tai alkaa kasvaa sinua kohti. Näitä tuloksia itse nyt haen jotta voin tehdä omia päätöksiä suhteen jatkosta.

              1. Minusta tuntuu aivan samalta! En oikeasti tiedä, rakastanko. Tai rakastanko häntä vai jotain muuta tässä kokonaisuudessa. Asian selvittäminen itselle on kuitenkin aivan keskeistä.

                Kiitos kommentistasi.

  2. <3

    On vapauttavaa astua oman elämän ohjaksiin, elää omaa elämää! Sen ei tarvitse olla ristiriidassa sen kanssa, että ajattelee asiaa ja asioita myös lasten kannalta. Lasten on hyvä nähdä, että vanhemmat tekevät sydäntään kuunnellen ratkaisuja, eikä vain toista/toisia varten eläen. Hienoa kun kuuntelet sydäntäsi ja toimit sen puhtauden kautta!

    Valontäyteistä kevättä sinulle!

    1. Moi Ninanin!
      Olet oikeassa. Ja minusta tuntuu, että oman sydämeni kuuntelu antaa lisää voimaa. Menee todella kauan ennen kuin sitä alkaa todella ymmärtää.
      Kiitos, kun kirjoitit.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *