Viides kuukausi

Kriisimme viides kuukausi alkaa olla valmis. Tämän kuukauden teemana on ollut jonkinlainen vastarinta. Olen ehkä vahvistunut tai toipunut niin, että pystyn jo ajattelemaan omastanikin näkökulmasta ja nimenomaan itseäni. Pohdin sitä, mikä olisi juuri minulle parasta. Pidän tuosta kehityssuunnasta.

Olen huomannut itsessäni jonkinlaisia merkkejä eteenpäin katsomisesta. Tulevaisuus näkyy jo, vaikkakin vielä aika hämärästi. Olen katsonut ohimennen netistä vuokra-asuntoja, olen laskenut säästötilini saldoa siltä varalta, että rahaa tarvitaan yhtäkkiä, olen kuvitellut elämääni ilman vaimoani.

Jätän yhä useammin vaimoni ylimielisen käytöksen ja minun alistamiseen pyrkivän ohikatsomisen huomioimatta ja teen omia juttujani. Eihän se aina onnistu, mutta paremmin kuin ennen. Myös kontrolloinnin tarve on vähentynyt selvästi.

Huonoja päiviä on yhä, ei siitä mihinkään pääse. Uskottomuus tulee vielä joskus uniini ja katkeruuden hyökyaalto pyyhkäisee toisinaan melkoisella voimalla. Elämän epäreiluus puistattaa välillä ja siitä on yhä vaikea nousta. Vaimoni saa hallittua minua ja hän pystyy jotenkin luomaan minulle tunteita, joita vihaan, esimerkiksi kontrolloinnin tarvetta, mustasukkaisuutta ja hirveää pettymystä. Mutta suunta tuntuu silti oikealta.

Vaimoni pyrkii ajoittain yhä olemaan lähelläni. Silti hänellä on tarve saada minut kerjäämään huomiota ja läheisyyttä. Ja minä onneton ressukka teen sitä! Vihaan sitä joka päivä enemmän.

Seksiä on vähän, ehkä pari kertaa kuukaudessa ja se on melkoisen huonoa. Se ei mainittavasti anna minulle oikein mitään. Paitsi tietysti kokemuksen läheisyydestä, joka on minulle tärkeää, vaikka tiedostankin, ettei se ole enää samanlaista kuin ennen.

Minusta tuntuu, että ajaudumme luonnostaan kohti eroa. En haluaisi luovuttaa, mutta en ehkä jaksa yrittää enää kovin kauaa. Minua harmittaa suunnattomasti, että jos eroamme, yksi suurimmista syistä siihen on se, ettei vaimoni ylpeys antanut periksi käsitellä asiaa. Minä olisin ollut, ja olisin vieläkin valmis yrittämään ja käsittelemään, mutta yksin en pysty. Minä olen kyllä niellyt ylpeyttäni ämpäritolkulla!

Summaus viidestä kuukaudesta voisi olla vaikka se, että moni asia on helpottanut. Pahin, viiltävä tuska on ohi. Jäljellä on epävarmuus tulevasta, melkoisen synkkä suru ja yhäkin yli porhaltavat masennuksen aallot, jotka painavat polvet maahan. Voisi sanoa, että viisi kuukautta ei riitä ainakaan minun tapauksessani vielä lähellekään.